Tänään telkkarissa

Marja Hintikan ohjelmassa keskustellaan tänään perheellisyydestä ja perheettömyydestä. En ole yhtään talk show -ihminen, mutta tämän katson. Ja myöhemminhän tämän voi varmaan sitten katsoa Yle Areenasta. Katsokaa mun kanssa ja kommentoikaa!


http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/01/13/marja-hintikka-ollapa-taas-sinkku

Joulu meni jo

Joulu meni tänä vuonna ilman isompia ahdistuksia. Isoäiti oli joulupöydässä hyvillään kun passasin vanhempia: "Kyllä susta joku niin hyvän emännän saisi!" Minua vain nauratti, mutta vähän yllättäen vanhempani vaiensivat isoäidin kipakasti toteamalla, että "Ei sitä kuule sellainen kiinnosta!" Pakenin keittiöön nauramaan. 

Ei minulla ole perhettä vieläkään, eikä toivoakaan sellaisesta. Mitä enemmän seuraan sivusta pikkulapsiperheiden arkea sitä mahdollisemmalta tuntuu se, että ilman lapsiakin saattaisi tässä elämässä pärjätä ihan hyvin.

Lohdutukseksi sukulaisille voisin kuitenkin hoitaa juhlatervehdykset rouva Heintzin tapaan.

Rouva Heintzin perhealbumi

Superdeittailijan kaverifiilikset

Erehdyn välillä pitämään itseäni Superdeittailijana, joka sukkuloi sulavasti kahvilasta toiseen tapaamassa mitä ihmeellisimpiä ihmisiä. Superdeittailija osaa sanoa jämäkästi mutta toista loukkaamatta, jos ei kiinnosta. Hän ei joudu ikäviin tilanteisiin, koska tietää aina heti mitä haluaa, eikä anna koskaan vääriä signaaleja. Superdeittimimmi ymmärtää toisen aikeet pienistä eleistä ja tulkitsee niitä aina oikein. Superdeittailija on hyvä hyville ja pahoille, ei koskaan loukkaa itseään eikä muita, vaan poistuu tarpeen vaatiessa paikalta savuverhon saattelemana yhtä nopeasti kuin ilmestyikin, juuri hetkeä ennen kuin kenenkään tunteet saattaisivat herätä.

Jouduin äsken särkemään ihastuneen miehen sydämen, ja se tuntui minusta kauhealta. Kävimme treffeillä kahdesti, enkä ollut ymmärtänyt, että mies ehti jo ihastua kovasti. "Miksi kuulen aina tämän saman, että naisella on enemmänkin kaverifiilikset", suloinen nörttipoika kysyi minulta alahuuli väpättäen. En minä tiedä. Anna anteeksi. En halunnut aiheuttaa sinulle pahaa mieltä. Ei sinussa mitään vikaa ollut.

Nyt vain kävi niin, että minä ihastuin toiseen mieheen.

Sekundaarinen lapsettomuus

On hyvin tärkeää, että puhutaan erilaisista lapsettomuuksista, esimerkiksi sekundaarisesta. Sekundaarinen lapsettomuus (hieman epäonnistunut termi mielestäni) tarkoittaa sitä, että perheessä on jo yksi tai useampi lapsi, ja lisää olisi toiveissa, mutta toiveet eivät toteudu.

HS: Sekundaarinen lapsettomuus

Simpukka ry:n toiminnanjohtaja Lindfors kertoo jutussa, että keskustelupalstalla puhutaan siitä, kuka on oikea lapseton. On helppo ymmärtää, että ensimmäistään toivova saattaa vähätellä sekundaarisesta lapsettomuudesta kärsivän surua. Surussa ei kuitenkaan auta se, että siitä joutuu tuntemaan syyllisyyttä. Vertaistuki on korvaamatonta, ja jos surustaan ei saa puhua, jää yksin.

Minusta tuntui ennen, etten saa surra lapsettomuutta, koska se ei ole biologista, vaan kumppanin puutteesta johtuvaa. Nyt minusta ei enää tunnu siltä. On helppo antaa tilaa toistenkin iloille ja suruille, kun ei tarvitse piilotella omiaan.

Tahaton lapsettomuus on henkilökohtainen kokemus, eikä kenelläkään ole oikeutta kritisoida toisen tunteita siihen liittyen.

Testaa koska olisi kannattanut tehdä lapsia

Hei tahattomasti lapseton lukija, haluatko hyperventiloida hieman? Haepa paperipussi ja tee tämä testi:

HS: Olet myöhässä

"Jotta pariskunta voisi saada yhden lapsen vähintään 90 prosentin todennäköisyydellä, tutkijoiden mukaan yrittäminen tulisi aloittaa, kun nainen on enintään 35 vuotta. Tämä koskee tapauksia, joissa pari hyväksyy koeputkihedelmöityksen."

Jos pariskunnalle riittää pienempi todennäköisyys, voi aloittaa myöhemmin, varsinkin jos pariskunta on valmis harkitsemaan koeputkihedelmöitystä. Pariskunnan pitää kuitenkin muistaa, että naisen hedelmällisyys laskee kuin lehmän häntä ja siksi laskennallisesti pariskunta aloittaakin oletettavasti toisen lapsen yrittämisen kun ensimmäinen on 15 kuukauden ikäinen.

Pariskuntaraukat, kauheat paineet.

Eiväthän ne biologiset faktat tietysti minun ketutuksestani muutu mihinkään. Vaan on meitä silti sellaisiakin tahattomasti lapsettomia, jotka eivät ole osa pariskuntaa ollenkaan. Mietinkin täällä sohvalla nyt toiveikkaana, että ehkäpä me olemme sillä tavalla biologisesti erityisiä, että meidän tulisi aloittaa yrittäminen vasta vähän myöhemmin.

Blogisuositus

Kovasti vauvakuumeileville elämäntilannelapsettomille löytyi tänään loistoblogi! Tsekatkaapa tämä:

http://donnavauvatonna.blogspot.fi/

Nirsompaa deittailua?

Pakotan itseni nettitreffeille nykyään noin kolmen kuukauden välein. (Väliajat toivon, että tapaisin jonkun kivan kuitenkin jossain muualla.) Näin vanha vanhapiika ei saa olla nirso, enkä ole ollutkaan. Joku tässä nyt kuitenkin menee väärin, kun treffit tuntuvat toistavan aina samaa kaavaa: Jos minä olen hiljaa, kukaan ei puhu mitään. Mies, varmasti fiksu ja herttainen ihminen, potee valtavaa sosiaalista jännitystä, eikä saa sanaa suustaan. Aikasempia seurustelusuhteita hänellä ei juurikaan ole ollut, ja kiinnostuksenkohteet ovat sillä tavalla spesifejä, ettei keskustelua oikein synny asiaan vihkiytymättömän kanssa.

Otan itse yhteyttä miehiin vähintään yhtä paljon kuin saan itse yhteydenottoja. Profiilissani lukee, että etsin sosiaalista miestä, jonka kanssa on helppo jutella. Koen itse olevani vähän ujo, mutta pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että kalibroin normaalin sosiaalisuuden aivan väärään paikkaan kolme-neljäkymppisten sinkkumiesten populan kanssa asioidessani. Taidankin olla aivan käsittämätön sosiaalisten taitojen velho, jolla riittää juttua aiheesta kuin aiheesta ja joka pelastaa vaivaannuttavat tilanteet käden käänteessä.

Treffit tuntuvat rankoilta, kun joutuu pitämään kovasti huolta siitä, että tilanne ei olisi miehelle liian hankala. Olen myös koittanut olla pitämättä siitä huolta ja ollut hiljaa minäkin, jos keskustelu ei tunnu kantavan. Tylsistyn kuitenkin lopulta aina, ja kyselen sitten niistä tietokonepeleistä, ohjelmointikielistä, tai mitä näitä nyt onkaan. Kerron myös itse, mistä minä pidän ja mikä minua kiinnostaa, mutta tämä ei tunnu resonoivan. Kyselen, kuuntelen, arvostan, ymmärrän ja vien keskustelua eteenpäin, jotta toisella olisi helpompi olla. Ja vaikka meillä ei ole mitään yhteistä, välillä käy niin, että mies ihastuu minuun kovasti. Ehkäpä kovinkaan moni nainen ei ole ollut hänelle ennen ystävällinen.

Miksi löydän netistä miehiä, jotka muistuttavat kovasti toisiaan, mutta joiden kanssa minulla ei ole mitään yhteistä? On aivan selvää, että teen jotain väärin. Onko tullut aika ryhtyä nirsommaksi ja siirtyä kuitenkin pinnallisempiin hakukriteereihin?