Kaamoskääryle

Tervehdys viltin alta jasmiiniteen tuoksuisesta rinnakkaistodellisuudesta, jossa kaikki on pehmeää ja suloista! Sisäinen pimeyden lapseni on paketoinut itsensä kulahtaneeseen flanelliin ja hyrisee kääryleeksi koteloituneena sohvan nurkassa.

En ole aina nauttinut pimeydestä, mutta tänä syksynä olen siitä onnellinen. Kuuntelen metsässä salsaa ja hypin koiran kanssa mudassa. Laitan itselleni hyvää ruokaa, luen hömppälehtiä ja katson lempparisarjoja netistä. Olen vain. On niin pimeää, ettei ole pakko tehdä mitään järkevää, järkeilen.

Odotan pitkästä aikaa töistä kotiin palaamista, mikä on erityisen hienoa, koska kauan oli niin, että kotona oleminen oli kaikkea muuta kuin mukavaa. Töissä väsytti koko ajan, ja kun työpäivä päättyi, yksinäiseen kaksioon palaaminen ahdisti. Kaamein kaamos poisti kai tarpeen tehdä koko ajan jotain erityistä. Ei tarvitse olla aktiivinen ja sosiaalinen.

Toinen onnekkaaseen olotilaani vaikuttanut asia on varmaankin ollut se, että olen lakannut toivomasta elämääni parisuhdetta. Olen hyväksynyt sen, ettei sellaista ehkä koskaan enää tule. Nettideittailun lopettaminen ainakin toistaiseksi on ollut ehdottomasti positiivinen ja voimaa antava päätös. Vaikka urpoista ei pitäisi välittää, onhan se kuluttavaa, että edes satunnaisesti saa viestejä ilkeiltä ja tyhmiltä ihmisiltä. En halua näitä miehiä kotiini edes tietokoneen ruudulta.

Vai mitä mieltä olette tästä viimeisestä deitissä käymästäni keskustelusta, jonka jälkeen suljin profiilini?

Ihana mies: Kuva?

Minä: Sori, en voi jakaa kuvia netissä.

IM: No mites ajattelit et jos joku suhun tutustuu jos ei oo kuvaa? Mulla on kuvat mutta sulla ei, siellä voi olla vaikka miten ruma ja läski ja sellaset ei sovi mun hakuun.

M: Muistuttaisin, että sä otit yhteyttä muhun.

IM: Kysyin kuvaa mutta jos ei pysty sitä antamaan niin on ruma/läski, sulla on jotain salattavaa, oletsä vammainen? Mä haluan normaalin naisen enkä cebaria.

M: Kivaa syksyn jatkoa sulle!

Ihana rauha. Vielä yksi tee ja sitten x-asentoon isoon parisänkyyn. Ihan yksin!

Sisar Viuhti

Vähän aikaa sitten syntymäpäivänäni tajusin, että on mennyt kahdeksan kuukautta niin, ettei kukaan ole koskenut minuun, jos lääkäriä, kampaajaa tai kaverihalauksia ei lasketa. Viimeksi meni puolitoista vuotta. Silloin olin asiasta huolissani. Nyt olen huolissani enemmänkin siitä, etten ole kovinkaan huolissani. Minulla on nyt yksineläjän identiteetti, ja siihen kuuluu itsestäänselvästi se, ettei kukaan halaa, silitä, lohduta tai pidä sylissä, vaikka maailma kaatuisi päälle.  Olen oppinut selviämään yksin.  Sitä, mitä ei ole, on pakko lakata kaipaamasta. Olisikohan luostarielämä mukavaa? Ehkäpä Lintulassa olisi kiintiöpaikka ateistijäsenelle.

Sinkkuelämä on harjoituselämää

Hyvää viikonloppua kaikki! Muistakaahan sinkut harjoitella ahkerasti oikeaa elämäänne varten!

Anna 30.10.2014

Vauvaperheen päivärytmi

Yksi kolmekymppisten ihmisten keskeisistä kehitystehtävistä on tottuminen lapsiperheen arkeen ja päivärytmiin - myös niiden, joilla ei ole omaa perhettä. Jos kännykkään jää yöksi äänet päälle, aikainen viikonloppuherätys ei ehkä ole sääntö, mutta ei kyllä poikkeuskaan.

Hei äitykät, vaikka vauvanne onkin maailman söpöin, se ei kiinnosta minua kello 7.30 sunnuntaiaamuna. Mielenkiintoisimmat asiat teidän elämässänne tapahtuvat varmaankin juuri silloin kun minä nukun tai olen töissä tai tekemässä muuten jotain täysin toisarvoista. En valitettavasti ole vapaa rupattelemaan niitä näitä puhelimessa kesken työpäivän vain siksi, että vauveli on päiväunilla. Ja toisaalta mielenkiintoisimmat asiat minun elämässäni tapahtuvat välillä vaikkapa sunnuntaiaamuna neljältä. Muistatteko, kun viimeksi laitoin teille viestin yöllä baarista? Aivan. Ette muista, en laita.

En tiedä, onko isompi ongelma muuttunut puhelinetiketti vai tuoreen äidin katoaminen jonnekin huuruiseen söpösöpömaahan. Ennen ei-kiireellisissä asioissa kai otettiin huomioon vuorokaudenaika, nykyään ei ole niin väliä. Oletus on kai, että kaikilla on puhelin äänettömällä. Eipä se aina ole, ja syitä siihen voi olla monia muitakin kuin unohdus. Harkintavastuu jää lähettäjälle: Onko todella tarpeen lähettää whatsappissa tämä maailman suloisin kuva maailman suloisimmasta vauvelistani ja meidän perheonnestamme tälle ihmiselle juuri tähän kellonaikaan (tai ylipäänsä mihinkään kellonaikaan)? Tai kuinka todennäköistä on, että lapseton ihminen haluaa lähteä meidän kanssamme HopLopiin heti aamutuimaan lauantaina, kannattaako siis soittaa kahdeksalta? Voisiko olla niin, että vaikka meillä herätään kuudelta, kaikki muut eivät herää siihen aikaan? Onko muiden aikatauluilla enää edes mitään väliä, kun meidän universumimme pyörii nyt tämän maailman ihanimman ihmistaimen ympärillä? Miksi perheettömiä ei muka voisi lähestyä mihin aikaan tahansa, heillähän sitä vapaa-aikaa on?

Vapaa-aikaa todella on, välillä liikaakin. Kuten niin monet sinkut, minäkin vihaan sunnuntaita. Sunnuntai on perhepäivä. Olo on joskus yksinäinen, ja koitan nukkua pitkään ja keksiä kaikenlaista puuhaa, ettei mieli olisi apea. Kiitos, että muistatte kuvilla onnellisista perheistänne, mutta voisinko saada niitä jatkossa vasta iltapäivän puolella?

Ihanat miehet kaupoissa

Sä ostat näköjään tommosia porkkanoita. Tykkäätkö sä porkkanoista? Syötkö sä niitä usein?

Mitähän jännää mä keksisin tästä jugurtista ja myslistä tänään? Olisko sulla ideoita?

Jauhelihaa! Mäkin ostin eilen jauhelihaa! Uskomatonta! Pitäisköhän meidän mennä kahville joskus?

Näytät vahvalta. Haittaisikohan sun tyttöystävää, jos auttaisit mua kantamaan tätä koria, kun tää on aika painava?

Anteeksi, satuin huomaamaan, että olet mies. Osaisitkohan auttaa mua, kromosomini estävät mua käsittämästä millaisia sulakkeita tarvitsen.

Hei, ajattelin vaan, että kun sulla näyttää olevan siinä nakkeja ja mulla on tässä näitä sämpylöitä, niin mitäs jos yhdistettäis tavaramme?

Kauheen isoissa pusseissa ne myy näitä munkkeja, en varmaan millään jaksa syödä kaikkia yksin. Onko sulla suunnitelmia tälle illalle, vai kiinnostaisko mun munkit?

Voisiko joku kertoa, mitä olisi pitänyt sanoa sille komealle miehelle K-Marketissa äsken? Olisin halunnut, että meistä olisi tullut se maailman ensimmäinen myyttinen pari, joka oikeasti tapasi ruokakaupassa.

Mitä tapahtui?

En ole ollut surullinen pitkään aikaan. Outoa. Ymmärrän edelleen biologiset faktat, ja olen edelleen sitä mieltä, että haluan (olisin halunnut) lapsia. Suru on nyt tässä kohtaa surtu loppuun. En tiedä miksi on näin, enkä tiedä kuinka kauan tätä suruttomuutta kestää, mutta en ole ollut näin onnellinen muutamaan vuoteen, eikä siihen ole edes mitään syytä. Onkohan tämä normaalia? Jokin piste, tai ainakin puolipiste, on nyt suremisessa saavutettu. Hyvä niin, koska sureminen on kovaa työtä. Onneksi suoritin sen osion huolellisesti loppuun saakka, nyt voin tehdä taas muuta. Nyt haluan miettiä sitä, miten minun elämäni voi olla hyvää ilman omaa perhettä. Elämä ei ole tilaustavaraa, kaikkea ei voi saada. Olen silti onnekas, tiedän sen.

Arki

Ihana kamala arki. Töissä on kiire ja illanistujaisia riittää.  Juuri tämä on lempivuodenaikani, ja elämä on ihanaa ja täyttä.

Ystävä M kertoo lapsiperheen arjesta ja suunnittelemme vaihtoa: Minä menisin heille keittämään puuroa, lukemaan iltasatuja ja pesemään pyllyjä viikoksi ja hän tulisi tähän minun sohvalleni katomaan telkkaria ja juomaan teetä kaikessa rauhassa. M:n ja hänen vaimonsa pienet pojat ovat maailman ihanimpia ja iloisimpia tötteröitä. Viimeksi kun kävin kylässä, ylenin iltasatuvastaavaksi ja sain kunnian lukea kokonaisen sarjakuvalehden pienelle ihmiselle, joka nuhisteli märkää nenäänsä olkapäätä vasten ja kyseli vuolaasti tarkentavia kysymyksiä leluautojen sielunelämästä. Sovittiin, että tulen taas pian kylään, mutta se taisi olla heinäkuuta.

Kylätätinä näkee parhaat ja ihanimmat hetket. Lapset ovat innoissaan vieraasta ja suloisia kuin korillinen koiranpentuja. Välillä facebookin chatissa on sitten univelkainen väsynyt iskä, joka kertoo kuinka lapsi huutaa uhmaraivareissaan niin kauan että oksentaa, tai kiljuu ja kiemurtelee lattialla hikisenä hammasharjapelkoaan. Mietin, miten kukaan voi selvitä lastenkasvatuksesta järjissään. Mitali kaikille, sanon minä.

Taidan olla nyt ihan tyytyväinen kylätätinä tällä erää. Tässä on nimittäin puolensa. Tai näin ainakin ajattelin, kunnes telkkarista tuli uusi Oivariini-mainos.

https://www.youtube.com/watch?v=MzM7bFiqTZY

Minäkin haluan työmatkalle kuvia pienistä taikinasormista ja sämpylöistä! Ihanaa! Ja kivan kortinkin olivat piirtäneet lapset ennen tajuttomuuden tilaan siirtymistään. Haluan ehdottomasti tulla hiljaiseen ja siistiin sämpyläntuoksuiseen kotiin komean miehen luokse bisnesmatkaltani. Ilmoittautukaa siis kaikki sämpylänleipomistaitoiset koti-isän professioon vetoa tuntevat komeat miehet!

(Valio, voin ottaa vastineeksi tästä mainostuksesta sämpylänleipomistarpeita, luulen että joudun leipomaan sämpyläni jatkossakin itse.)