Tervehdys viltin alta jasmiiniteen tuoksuisesta
rinnakkaistodellisuudesta, jossa kaikki on pehmeää ja suloista! Sisäinen
pimeyden lapseni on paketoinut itsensä kulahtaneeseen flanelliin ja hyrisee
kääryleeksi koteloituneena sohvan nurkassa.
En ole aina nauttinut pimeydestä, mutta tänä syksynä olen
siitä onnellinen. Kuuntelen metsässä salsaa ja hypin koiran kanssa mudassa.
Laitan itselleni hyvää ruokaa, luen hömppälehtiä ja katson lempparisarjoja
netistä. Olen vain. On niin pimeää, ettei ole pakko tehdä mitään järkevää,
järkeilen.
Odotan pitkästä aikaa töistä kotiin palaamista, mikä on
erityisen hienoa, koska kauan oli niin, että kotona oleminen oli kaikkea muuta kuin mukavaa. Töissä väsytti koko ajan, ja kun työpäivä päättyi, yksinäiseen kaksioon palaaminen ahdisti. Kaamein kaamos poisti kai tarpeen tehdä koko
ajan jotain erityistä. Ei tarvitse olla aktiivinen ja sosiaalinen.
Toinen onnekkaaseen olotilaani vaikuttanut asia on
varmaankin ollut se, että olen lakannut toivomasta elämääni parisuhdetta. Olen
hyväksynyt sen, ettei sellaista ehkä koskaan enää tule. Nettideittailun
lopettaminen ainakin toistaiseksi on ollut ehdottomasti positiivinen ja voimaa
antava päätös. Vaikka urpoista ei pitäisi välittää, onhan se kuluttavaa, että
edes satunnaisesti saa viestejä ilkeiltä ja tyhmiltä ihmisiltä. En halua näitä miehiä
kotiini edes tietokoneen ruudulta.
Vai mitä mieltä olette tästä viimeisestä deitissä käymästäni
keskustelusta, jonka jälkeen suljin profiilini?
Ihana mies: Kuva?
Minä: Sori, en voi jakaa kuvia netissä.
IM: No mites ajattelit et jos joku suhun tutustuu jos ei oo
kuvaa? Mulla on kuvat mutta sulla ei, siellä voi olla vaikka miten ruma ja
läski ja sellaset ei sovi mun hakuun.
M: Muistuttaisin, että sä otit yhteyttä muhun.
IM: Kysyin kuvaa mutta jos ei pysty sitä antamaan niin on
ruma/läski, sulla on jotain salattavaa, oletsä vammainen? Mä haluan normaalin
naisen enkä cebaria.
M: Kivaa syksyn jatkoa sulle!
Ihana rauha. Vielä yksi tee ja sitten x-asentoon isoon parisänkyyn. Ihan yksin!
