Onkohan minun silmiini vain sattumalta osunut jo pidemmän aikaa äärimmäisen negatiivisia artikkeleita lapsiperheiden elämästä, vai onko tosiaan niin, että lapsiperhearjen kauheudesta kirjoitetaan nykyään todella paljon? Vanhemmat näyttävät häilyvän aivan kuilun partaalla väsymyksestä vähintään ensimmäiset kolme vuotta lapsen syntymästä. Omaa aikaa ei ole, suihkuun ei ehdi, hyvä jos vessaan, rahat on loppu ja mahdollinen parisuhde nitisee liitoksistaan. Kun noita juttuja lukee, sitä alkaa ihmetellä, että miten ja miksi kukaan edes uskaltaa tehdä/saada lapsia. Varsinkin yksinhuoltajien elämä näyttää juttujen perusteella olevan sellainen limbon esiaste, jollaista ei toivoisi pahimmalle vihamiehelleenkään. Noinko kamalaa se todella on? Ei kiitos minulle.
Pitkästä aikaa oli hauska törmätä myös puheenvuoroon, jossa sanotaan, että oikeaa ikää perheen perustamiselle ei ole. Ja tässä yhteydessä ei siis tarkoiteta sitä, ettei perhettä kannata perustaa missään iässä, vaan sitä, että jälkikasvun täysipäisyys ei ole vanhemman iästä kiinni. Kauhean kiva juttu tavallaan, kunnes pääsee loppuun saakka. Jokseenkin ristiriitainen loppuvaikutelma, vai mitä mieltä olette?
Uusi termi mulle oli "tyhäri". Yritän viettää blogissani kakaravapaata marraskuuta, joten en täälläkään paljon niistä kommentoi. Sainpa kuitenkin vihdoin tietää, kuka on Marja Hintikka ja mikä on MHL. Mut joo oli taas hyvä neuvo, "oikeaa ikää ei ole, mutta teini ei saisi olla ja mieluiten 25-38 tai ehkä kuitenkin mieluiten 25-30, että jaksaa leikkii ja sillee".
VastaaPoistaPs. Oikeasti mä aina välillä mietin, että haluaisinko mä tai kuuluisiko mun tehdä jotain vapaaehtoistyötä lapsiperheellisten hyväksi, mutta sitten mä taas pidän itseäni vähän kahelina kun sellaisia mietin. Olen siis aikoinaan hoitanut paljon toisten lapsia, ohjannut lasten kerhoja ja leirejä ja sen sellaista.
Ei kuulu eikä pidä. Sinä maksat veroistasi lapsiperheiden elämää ihan riittävästi. Eri asia on sitten se, jos haluaa.
PoistaOlet kyllä oikeassa. Täytyy mietiskellä, haluanko. Ainakaan mitään kiirettä mihinkään sellaiseen ei ole.
PoistaAi niin, piti mainita, et taas linkitin sen saman, kun on se vaan niin monikäyttöinen postaus :-D
VastaaPoistaHahaa :D Loistavaa!
PoistaOlen miettinyt samaa. Olen saanut vaikutelman, että ennen vanhaan lapset olivat mukana vanhempien arjessa, eikä arki pyörinyt täysin lapsen ympäri. Ehkä yhteiskunnan vaatimukset ovat nykyään liian korkealla, samalla kuin ihmisten tukiverkostot ovat vähissä? Vahva kyllä pärjää itse jne. On toki hyvä että lapsi-arjen ongelmista puhutaan avoimesti, mutta samalla tuntuu siltä että puhutaan ainoastaan ongelmista. Isovelini sai kolme lasta neljässä vuodessa, ja jostain syystä hän ilmoitti vain ongelmista facebookissa. Kun kaikki meni hyvin, hän ei kirjoittanut mitään. Tietysti sain sen vaikutelman että elämä pikkulasten kanssa on hirveää.
VastaaPoistaYksinhuoltajien elämä on aivan varmasti vaikeaa jos ei ole apua saatavilla. Toki tilanne voi olla sama myös parisuhteessakin, jos toinen vanhempi on usein matkalla tai töissä tai muuten vain muissa hommissa. Mutta en usko että yksinhuoltajuuskaan on aina kauheaa (en muuten ryhtyisi siihen, heh). Sophie Harper, joka on saanut lapsen yksin hedelmöityshoidolla ja tekee Not By Accident-podin (http://notbyaccident.net/), on kertonut että arkielämä pikkulapsen kanssa ei ole ollut läheskään niin vaikeaa kuin yhteiskunta antoi ymmärtää. Minun pitäisi varmaan kirjoittaa blogipostauksen siitä, miten uskon että tulen pärjäämään yksin pikkulapsen kanssa, ja sitten muutaman vuoden päästä uusi kirjoitus jossa kerron miten meni (noin niinku omasta mielestä).
Lopuksi tuo ikä-jutusta: olisin kaivannut tuon listan jälkeen toinen lista, jossa kerrotaan 7 syytä saada lapset vanhempana. Esimerkiksi enemmän elämänkokemusta, pienempi unentarve (jos näin on, kai se on yksilöllinen asia), ehkä parempi talous, voi saada vauvatavaroita ystäviltä jotka ei enää tarvitse niitä, on ehtinyt toteuttaa kaikki ne isot matkat ja seikkailut jne. Ja jotkut ihmiset eivät yksinkertaisesti ole valmiita tai kypsiä saadaa lapsia nuorella iällä, puhumattakaan niistä jotka ovat liian sinkkuja. ;) Ärsyttää aivan hirveästi nämä "hankkikaa lapsia silloin"-neuvot. Ei niitä lapsia noin vaan hankita.
Kyllähän yksinhuoltajien elämä ainakin lasten ollessa pieniä pyörii varsin paljon lapsen ympärillä. Toisille se on rakempaa, toisille kevyempää. Paljon riippuu varmaan asenteestakin, vaikka tukiverkkojen ja ihan taloudellisenkin tilanteen vaikutuksia ei käy kiistäminen. Jotkut esimerkiksi ovat halunneet yksinhuoltajiksi ja toiset ovat siihen tilanteeseen joutuneet. Toiset haluaisivat käydä usein treffeillä, toiset pystyvät rauhoittumaan elämään sinkkuelämää. Tuo taitaa olla totta, mitä Famnen redo totesi tuosta arjen pyörimisestä täysin lasten ympärillä / lasten ottamisesta mukaan aikuisten askareisiin. Mä muistan lapsuudesta esimerkiksi sen, että mut otettiin välillä mukaan aikuisten teatteriesityksiin ja sellaisille ryhmämatkoille, joissa olin ainoa lapsi. Ja mulla oli mukavaa. Eli meidän perheen elämä ei pyörinyt pelkästään lasten teattereissa, leikkikentillä ja Puuhamaassa. Ja olin mukana marjanpoimintareissuilla metsässä, matonpesussa, leivonnassa, ruoanlaitossa, kaupassa, kirjastossa, kirpputorilla jne. Siivouspäivinä mut tietenkin usein komennettiin ulos leikkimään tai vastaavaa, mutta aika paljon sain osallistua ja toisaalta piti yksin viihtyä eri paikoissa, joissa ei toisia lapsia välttämättä ollut.
PoistaJoo Famnen redo! Kirjoita ihmeessä sellainen "kuinka luulen asioiden menevän" -postaus :) ! Se voi olla hauska lukea myöhemmin.
PoistaNiin. Aika outoa, että tollaisen jutun lopussa on sitten kuitenkin lista syistä hankkia lapset nuorena. Vähän niinkun että "Juu, kyllä voit tehdä lapsia minkä ikäisenä tahansa, paitsi että et todellakaan voi, typerys, kyllä ne pitää nuorena tehdä."
Tunnistan niin oman lapsuuteni tuosta Hipsun tekstistä. Vanhempien ja isovanhempien mukana mentiin milloin mustikkametsälle, milloin jonkun työpaikalla käymään (joskus "työmatkoillekin" mukaan). Olin lapsena isovanhempien kanssa kirpparilla myymässä (silloin, kun ei ollut vielä itsepalvelukirppiksiä) ja piirtelin pankin aulassa puukynillä, kun vanhemmat istuivat hatut kourassa pankkivirkailijan juttusilla. Kun olin päiväkoti-ikäinen, äidilläni ei ollut vielä ajokorttia, joten äiti, minä ja pikkuveli kuljettiin busseilla ja käveltiin pitkiäkin matkoja päiväkodilta bussipysäkille. Ei ollut ovelta ovelle- kuljetuspalvelua. Veljen kanssa asuttiin pitkään samassa huoneessa, nukuttiin kerrossängyssä, minä vanhempana yläpedillä Tunnistan niin oman lapsuuteni tuosta Hipsun tekstistä. Vanhempien ja isovanhempien mukana mentiin milloin mustikkametsälle, milloin jonkun työpaikalla käymään (joskus "työmatkoillekin" mukaan). Olin lapsena isovanhempien kanssa kirpparilla myymässä (silloin, kun ei ollut vielä itsepalvelukirppiksiä) ja piirtelin pankin aulassa puukynillä, kun vanhemmat istuivat hatut kourassa pankkivirkailijan juttusilla. Kun olin päiväkoti-ikäinen, äidilläni ei ollut vielä ajokorttia, joten äiti, minä ja pikkuveli kuljettiin busseilla ja käveltiin pitkiäkin matkoja päiväkodilta bussipysäkille. Veljen kanssa asuttiin pitkään samassa huoneessa, nukuttiin kerrossängyssä, minä vanhempana yläpedillä tietenkin. Se oli jännää. Omat jäljet siivottiin leikkien jälkeen. Kun sisaruksia syntyi tasaiseen tahtiin lisää, pidin vanhimpana huolta nuoremmistani. Ja todellakin käytiin vanhempien kanssa kaupoilla ja kirjastossa ja joskus sitä vaan joutui odottamaankin jossain. Toki käytiin paljon myös lapsille tarkoitetuissa paikoissa ja tapahtumissa, mutta arki rullasi vanhempien ehtojen ja aikataulujen mukaan. Todellakin, lapset sulautuivat vanhempien arkeen, eikä vanhemmat lasten mielitekoihin ja vaatimuksiin.
PoistaTotta kyllä, että lapsiperhearki saadaan mediassa näyttämään helvetiltä. Epäilen, etten itsekään olisi rohjennut jättää ehkäisyä pois Suomen kamaralla, vaan minun nimenomaan piti tehdä se kehitysmaassa pitkien äitiyslomien, lapsilisien, neuvoloiden ja käytännössä ilmaisen synnytyksen ja raskauden seurannan ulkopuolella, kaukana läheisistä. Asun maassa, jossa lasten haluaminen on normi ja jälkikasvu kulkee vanhempiensa mukana (joskus liikaakin, sillä koulunkäynnin sijaan moni pieni lapsi tekee töitä äitinsä apuna) eikä elämä todellakaan pyöri lapsen ympärillä.
VastaaPoistaMenin takaisin töihin lapsen ollessa kolmikuukautinen, sillä muuten olisin menettänyt vakkaripaikkani. Ironista on että samainen työpaikka, vuosikausia Suomessa pätkätöitä tehneen akateemisen ensimmäinen vakituinen työ, lohkesi ollessani viimeisellä raskauskolmanneksella.
Olen melkoinen valittaja luonteeltani, mutta esikoisen ensimmäisestä elinvuodesta jäi erittäin myönteiset muistot. Lapsi nukkui ja söi ongelmitta, kiintyi tasaisesti molempiin vanhempiin, sai olla isoäidin ja tiiviin perheen ympäröimä ja kasvoi hymyileväksi ja pelottomaksi tenavaksi.
Joskus tuntuu, että ongelmia pyritään kaivamaan esiin vaikka väen vängällä, ja tähän samaan sarjaan lasken sen pähkäilyn, osaanko olla täydellinen vanhempi. Et varmasti, koska täydellisyyttä ei ole eikä tarvitse olla. Vähemmän vertailua, vähemmän kilpailua ja katse pois omasta navasta auttaa jo kummasti. Ei lapsen saaminen ole projekti, joka pitää suorittaa. Ennemminkin kannattaisi ajatella, että nyt elämään tulee uusi tyyppi jakamaan tätä kaikkea kivaa kanssani.
Kiitos tarinastasi! Mun äiti sanoi joskus taannoin tässä jotenkin hyvin, että lapsenkasvatus on nykyään aivan käsittämätön projekti, että ihmiset menee aivan sekaisin jo siitä hetkestä kun raskaustesti on positiivinen ja alkaa kilpavarustautua tavaralla ja kasvatusteoriolla tavoitteenaan täydellinen yksilö täydellisistä lähtökohdista. Eipä ihme, jos ahdistaa sitten.
PoistaMä olen ehdottomasti samaa mieltä siitä, että nykyinen lasten kasvatus länsimaissa on hirveä ja järkyttävä (kilpa)projekti. Mun lapsuudessa oli vielä sellainen sana kuin 'lellipentu'. Se tarkoitti tietenkin sellaista lasta, joka sai kaikenlaista haluamaansa ja tahtonsakin läpi missä milloinkin. Silloin aikuisetkin ainakin selkien takana naureskelivat niille äideille ja isille, jotka lasta elämänsä keskipisteenä pitäen hemmottelivat ja tottelivat häntä. Nykyään ei enää käytetä sanaa 'lellipentu'. Miksei? Tänä päivänä joidenkin vähävaraisten maahanmuuttajaperheiden lapset, jotka vanhemmille raivoamatta osallistuvat koululäksyjen lisäksi sekä kotitöihin että vahtivat nuorempia sisaruksiaan niistä askareista palkkaa saamatta, voisivat kutsua kaikkia muita suomalaispenskoja lellipennuiksi.
PoistaToisaalta kun olen yhtenä syynä siihen, miksi en halua omia lapsia, maininnut nykyisen kasvatuskulttuurin siihen liittyvine kulutuskilpailuineen, kaverisynttärikilpailuineen ja vastaavineen, minun on sanottu ottavan asiat "liian tosissaan". Tuollaiset syyt eivät ole kuulemma riittävän hyviä syitä jäädä omasta tahdostaan lapsettomaksi. (No, minulla on kyllä liuta muitakin syitä.) Samat tyypit, jotka ovat minulle näin sanoneet, ovat kuitenkin harmitelleet sitä, kun omalle lapselle täytyy vallitsevan lastenkulttuurin mukaisesti hankkia muotilelut, muotivaatteet ja näyttää Disney-elokuvat vain muutaman asian mainitakseni. Helpointa varmaan onkin laittaa aivot narikkaan ja antaa virran viedä.
Toisaalta jokaisessa ajassa ja paikassa on omat kulttuurinsa. Niissä täytyy vaan elää mukana tai vaihtaa toiseen kulttuuriin esimerkiksi muuttamalla. Nyt ja tulevaisuudessa ihmiset hankkivat jälkikasvua monista eri syistä tai jättävät hankkimatta. Niin se vaan menee. Enää ei itketä pikkulasten alituisia tautikuolemia, nyt tuskaillaan minkä kuosinen välikausipuku olisi meidän Eemu-Vilinalle kaikkein pähein ja kuka päiväkotiryhmän mammoista saa oman tenavansa stailattua upeimmin.
Vanhemmuuden kulttuurissa on ulkopäin katsottuna ärsyttäviä piirteitä.
PoistaEn ole itse ajatellut kirjoitetaanko lapsiperheiden elämästä nykyään negatiivisemmin kuin aikaisemmin, mutta minusta on hyvä asia, että niistä haastavistakin puolista puhutaan. Suomessa on tosi voimakas pärjäämisen kulttuuri ja arvostelu toimintatavoissa lapsiperheiden välillä on joskus todella säälimätöntä. Kun eräs ystäväni itki toiselle äidille väsymystään ja sanoi, että hänen on pakko laittaa lapsi jo yksivuotiaana hoitoon sen takia, toisen äidin vastaus oli "Niin, onhan se raskasta. Mutta lapsen paras olisi olla kotihoidossa 3-vuotiaaksi".
VastaaPoistaItse sain oman esikoiseni 25-vuotiaana lapsettomuushoidoilla. Koska ensimmäinen lapsi tuli hoidoilla, en tietenkään voinut kuvitellakaan, että toinen tulisi ilman niitä ja hyvin pienellä ikäerolla. Esikoiseni ei koko vauvavuonnaan halunnut olla missään muualla kuin sylissä. Suihkuun en päässyt ennen kuin puolisoni tuli kotiin. Söin vauva sylissä ja tein kaiken muunkin vauva sylissä. Tukiverkkoja ei ollut, mutta sitä en ajatellut kertaakaan ennen lapsen saantia, koska "kyllähän me vaan pärjättäisiin". Esikoiseni valvoi allergioiden takia yönsä on parivuotiaaksi ja sitä ennen syntyi kuopus, joka valvoi vielä pahempien allergioiden takia seuraavat kaksi vuotta. Neljän vuoden aikana en nukkunut viittä tuntia pidempää pätkää ja senkin osissa. Pahimmassa vaiheessa aloin kuulla lapsen itkua, vaikka kukaan ei itkenyt. Onneksi tajusin laittaa esikoisen osa-aikaiseen hoitoon 3-vuotiaana, että sain levätä kuopuksen nukkuessa päiväunet. En tosin pystynyt nukkumaan silloinkaan, mutta sentään pää pysyi jotenkin koossa. Allergioiden lisäksi lapset sairastivat alle 4-vuotiaina todella paljon. Viidentenä vuonna lasten syntymän jälkeen lapset alkoivat nukkumaan paremmin, mutta minulta meni vuosi opetella uudestaan nukkumaan. En muista noista viidestä vuodesta juuri mitään. Onneksi lapsista otettiin paljon kuvia ja videoita. Kun lasten kanssa alkoi helpottaa, niin avioliitto tuli tiensä päähän. Ei mikään parisuhde kestä loputtomasti vastaiskuja.
Nyt minulla on kaksi alakouluikäistä ja ihanaa lasta. Olisinko hankkinut lapsia, jos olisin tiennyt mitä oli edessä? En tiedä. Minusta on toki hyvä kirjoittaa myös niistä lapsiarjen hyvistä puolista, koska tietysti niitäkin on. Mutta varsinkin silloin, kun haluaa hankkia/saada lapsia yksin, minusta kannattaa punnita tarkoin omia tukiverkkojaan. Miettiä sitä, että mitä sitten, jos kaikki ei menekään hyvin.
Näin. Juuri tällaisia tarinoita on joka paikassa. En halua elää noin missään tapauksessa. Ilmeisesti riski vastaavalle helvetille on melko suuri, jos saa lapsen. Koko ajan tuntuu enemmän ja enemmän siltä, että tuo ei ole minun hommaani.
PoistaToisaalta kiinnitin jossain vaiheessa huomiota, että myös työelämästä kirjoitettiin aina vain negatiiviseen sävyyn mediassa. Kirjoitettiin työpaikkakiusaamisesta, työpahoinvoinnista, narsistista esimiehistä, loppumattomista organisaatiomuutoksista, irtisanomisista, tiedonpihtaamisesta, tiedonkulun ongelmista, avokonttoreiden metelistä, työpaikkojen homeongelmista jne. Myös työiän pidentäminen on saatu kuulostamaan aivan kamalalta näännyttämiseltä.
PoistaOnkohan mediassa jokin valittamisen vuosikymmen menossa? Ja sama valittaminen vallitsee myös työpaikkojen kahvihuoneissa, kavereiden seurassa ja varmaan hiekkalaatikoiden mammapiireissä. Ikäänkuin kilpailtaisiin siitä, kenellä on kauheinta. Tietenkin tähän voi liittyä se, että elämä yleensäkin tuntuu usein nykyään olevan projekti (vrt. lapsen kasvatus kilpavarustelu projektina). Missä vaiheessa esimerkiksi koirista tuli asusteita tai lapsenkorvikkeita, joita kannetaan olkalaukuissa ja joille hankitaan erilaisia asuja?
Tukiverkkojen puute on todellinen ongelma ja siitä soisikin keskusteltavan, jotta yksin ja yhdessä lasta toivovat ymmärtäisivät, mitä se on, jos ei ole ketään apuna. Kaikki kun ei mene aina täydellisesti, ja ns. helpon vauvankin kanssa on paljon tuota ongelmaa ettei voi mennä yksin edes suihkuun tai käydä nopeasti lähikaupassa.
VastaaPoistaVaikka elämme suomalaisin standardein vaatimattomasti ja rahaa on vähän, täkäläiseen elämäntapaan kuuluva kotiapu muutamana päivänä viikossa ja neljän sukupolven yhdessä asuminen on mahdollistanut sujuvan ja stressittömämmän pikkulapsiajan meidän perheessä. Ymmärrän ettei malli ole tällaisenaan helposti siirrettävissä Suomeen eikä sitä moni haluaisikaan mutta jostain pitäisi löytää tukihenkilöitä jotka jeesaavat ja osallistuvat, ettei kenenkään tarvitsisi olla siinä tilanteessa, että seinät kaatuvat päälle.
Terveisin aiempi anonyymi