Jos yrittäisin saada lapsen yksin
Ahdistukset, pelot, miinukset
- On mahdollista, etteivät hoidot onnistu.
- Jos hoidot eivät onnistu, velkaannun "turhaan".
- Mitäpä, jos saan erityislapsen?
- Entäpä, jos en jaksakaan lapsen kanssa yksin?
- Tulisiko meistä yksinäinen perhe, pääsisimmekö ikinä mihinkään?
- Pääsisinkö minä koskaan mihinkään yksin?
- Tarkoittaisiko yksinhuoltajuus myös käytännössä sitä, ettei parisuhteestakaan kannata haaveilla, kun sen löytäminen on nytkin jo ollut melko mahdotonta?
- Entä jos lapsi ei nuku, tulenko hulluksi?
- Kuka auttaa, jos tarvitsemme apua? Onko lähellä ihmisiä, jotka voivat ja haluavat olla avuksi?
- Kukaan ei ole iloitsemassa raskaudesta kanssani ja jakamassa sen huolia ja pelkoja.
- Kukaan ei silitä mahaa ja kanna kauppakasseja tai hae yöllä kaupasta suolakurkkua ja kinuskikastiketta, jos nämä myyttiset raskaushimot nyt ovat ihan tosiasia.
- Kukaan ei ole kanssani iloitsemassa/huolehtimassa lapsen kehittymisestä.
- Lapsella ei ole isää, ja minä olen siitä vastuussa.
- Olenko riittävä lapselle yksin? Voinko antaa hänelle sen, mitä hän tarvitsee?
- Jos en yritä nyt, on varmaa, etten saa lasta koskaan. Sitten minulla ei ole lasta. Koskaan.
Plussa-lista on lyhyt, mutta sisältää kaiken:
- Saattaisin saada lapsen.
Tajusin juuri, etten voi kirjoittaa plussa-listaan mielikuvituslapsen puolesta mitään. En minä tiedä, olisiko hän lopulta onnellinen ja tasapainoinen vai vihainen ja katkera siitä, että valitsin saada hänet yksin. Rakkautta meillä kyllä ainakin riittäisi. Mielikuvissani näen itseni lukemassa pienelle iltasatuja ja meidät retkellä kirjastossa ja lähimetsässä. Haluaisin mennä yhdessä nukketeatteriin ja kahvilaan ja nähdä ystäviä leikkipuistossa. Näen myös itseni yksin itkemässä väsymystäni ja tuntemassa syyllisyyttä siitä, ettei taaskaan menty mihinkään, kun kaikki voimat menivät siihen, että jaksoin kauppaan ja sain maksalaatikon lämmitettyä. Sellaista se tosin varmaan on monilla kahden vanhemman perheilläkin.
S. Putro: Mitäpä jos
Entäpä, jos laittaisin tänne sellaisen äänestyksen? Voisitteko ystävällisesti ratkaista asian puolestani?
Edit 3/2020: Ehdinpä sittenkin! Onneksi saamani tieto olikin väärä :)
Miksi et ikäsi puolesta ehdi HUS:n hoitoihin? Eikö ikärajan pitänyt olla n. 40 vuotta?
VastaaPoistaNoita samoja asioita (jaksanko yöt, mitä jos saan erityislapsen) pohtivat varmaan kaikki iäkkäämmät odottajat ja lapsesta haaveilevat. Vaikka itse sain lapsen puolison kanssa, olen valitettavasti jäänyt monen asian kanssa aika yksin kuitenkin. Myös parisuhteen haasteet vaikuttavat jaksamiseen, mitä ei sitten taas yksinhuoltajana tarvitse käydä läpi. Jos voisin mennä ajassa taaksepäin, olisin mennyt yksin hedelmöityshoitoihin, mutta jo paljon nuorempana. Nyt jälkikäteen uskon vahvasti, että olisin kyllä pärjännyt ihan hyvin. Väitän, että jos motivaatio on kova, lapsen kanssa pärjää vähän vaativimmissakin olosuhteissa (väheksymättä toki niitäkään vanhempia, joilla uupumus kasvaa liian suureksi kantaa).
Moi!
VastaaPoistaOlen vähän puolueellinen, mutta olen taipuvainen sanomaan ihan kaikille jotka lasta toivovat ja joilla on mahdollisuus yrittää, että GO FOR IT. Jos se siis on todella sitä mitä toivot. :) Näkisin että tämä on se olennainen kysymys. Eli haluatko lapsen?
Muutamia kommentteja sun pohdintoihin: Jos hoidot eivät onnistu, et velkaannu "turhaan", vaan siksi että olet yrittänyt. :) Sitten et jäisi katumaan yrittämättä jättämistä. Luultavasti sulla olisi sitten taas myöhemmin aikaa maksaa velka ja saattaa taloutesi takaisin tasapainoon, se on vain rahaa... Tuohon "olenko riittävä lapselle yksin" -kysymykseen vastaisin että kukaan ei ole ;) eivätkä kahden vanhemman perheiden vanhemmat myöskään ole lapselle riittäviä kaksin. Aina tarvitaan muitakin aikuisia joka tapauksessa, tavalla tai toisella. He täydentävät lapsen elämää ja tarjoavat eri asioita kuin vanhempi/vanhemmat. Vaikka tukiverkko olisi heikko, viimeistään päivähoitovaiheessa näiden muiden aikuisten rooli tulee vahvasti mukaan.
Ja koska olet pohtinut asiaa noin monelta kannalta, olet henkisesti valmiimpi vanhemmaksi kuin valtaosa maailmassa lapsen saavista ihmisistä, väitän.
Tukiverkkojesi toimivuutta en tietenkään tiedä (etkä ehkä tiedä itsekään ennen kuin sitten jos todella saat lapsen), itselleni ainakin tuli vähän negatiivisessa mielessä yllätyksiä tässä asiassa, mutta pärjätty on, nämä on sitten näitä arjen haasteita vaan. :) Ja yksinhuoltaja ei keskimäärin tosiaan pääse paikkoihin yksin kovin usein, mutta tämä riippuu niistä mainituista tukiverkoista, kotikunnan tukipalveluista ja tietenkin siitä onko tarvittaessa laittaa rahaa ihan maksullisiin lastenhoitajiin.
Sitten taas nuo väsymyksen itkemiset ja neljän seinän sisälle lukkiutumiset ovat todellisuutta monelle parisuhteessa elävällekin äidille, kun puoliso on töissä - vaikka tietenkin elämä on täysin eri, jos on se puoliso joka tulee aina illaksi kotiin - mutta siis moni kahden vanhemman perheessä elävä äiti on ihan samalla tavalla avautunut näistä asioista vauvakerhoissa ym. Äitien / kotona olevien vanhempien yksinäisyys on valitettavasti aikamme ilmiö. :( Omalla kohdalla voi miettiä itselle sopivat keinot, miten parhaiten torjua/helpottaa sitä.
Yritän olla mitenkään jeesustelematta että "sen kuin lähdette ulos tapaamaan ihmisiä" jne., sillä hyvähän minun on täältä helpon kaksivuotiaan äitinä huudella, mutta samaisesta kaksivuotiaan äidin positiosta käsin haluaisin sanoa saman mitä muutkin aina jankuttavat - eli että alussa on usein rankkaa, mutta se helpottaa! Eikä tämä tarkoita että vauva-ajan kuuluisi olla aina tuskaa, se on yleensä myös ihanaa, mutta ihanuudessaan tuppaa olemaan usein myös rankkaa, yksinhuoltajalle etenkin. Mutta se tosiaan helpottaa. Se on lyhyt aika elämässä, kaikki ajat ovat lapsen kanssa lyhyitä, hyvässä ja pahassa.
Eli jos laitat äänestyksen, äänestän KYLLÄ. ;) Mutta sun oma sydänhän tämän ratkaisee. Tsemppiä pohdintoihin!
Hei!
VastaaPoistaMinulla on kokemusta lapsen hankkimisesta yksin ja kerron vähä omia fiiliksiä liittyen noihin miettimiisi juttuihin. Samoja ajatuksia mietin paljon ennen päätöstä yrittää vauvaa yksin. Järkevänä ihmisenä koin keksineeni ratkaisun kaikkiin kysymyksiin ja olin valmistautunut kaikkeen. Noooo, kuten arvata voi, moni asia yllätti vielä monta kertaa.
Päällimmäinen ja vaikein yllätys oli se, kuinka yksin olin vauvan kanssa. Vaikka läheisiä oli ympärillä paljon, koin syvää yksinäisyyttä vauvani kanssa. Olin aikuinen riippumaton seikkailija, joka oli voinut hypätä mihin vain hullutukseen spontaanisti ja nyt olin vastuussa KOKO AJAN pienestä nyytistä ja en päässyt käytännössä minnekään. Tai toki vauvan kanssa pystyi lähteä ja tavata ystäviä ym. mutta tapaamisilla minun huomio meni nyytin nytkyttelyyn, imettämiseen, vaippojen vaihtamiseen, hytkyttelyyn. Vauva nukkui huonosti pitkään. Lukemattomat herätykset tuntui kidutukselta ja ensimmäisten kuukausien aikana ajattelin, että jos vain olisi mahdollisuus palauttaa nyytti kuin postimyynnissä, tekisin sen.
Tämä yllä kuvattu oli se kolikon toinen puoli, raaka ja raadollinen. Jotenkin siitä kuitenkin selvisin. Laajan ja hyvän tukiverkon avulla sanoisin. Oma äitini oli kultaakin kalliimpi apu ja on edelleen. Hän kanteli huutavaa vauvaa vuorotellen minun kanssani. Kylvetti vauvaa ja minulle lämmitti saunaa. Yövyin äitini luona vauvan kanssa ensimmäisen vuoden aikana usein. Ei niinkään sen vuoksi, että sain apua vaan sen vuoksi, että sain seuraa.
Kolikon toinen puoli on kaunis ja ainutlaatuinen. Sain maailman rakkaimman ihmisen elämääni. Hän on nyt 4 vuotias maailman ihanin tyttö. Hän tietää sanoa, että meidän perheeeen kuuluu äiti ja minä. Asian julkituominen ei ole ikinä ollut hänellä vaikeaa. Se on täysin luonnollista ja tavallista. Isänpäiväkortin hän tekee papalle. Joskus sanookin, että hoitokaverilla on isä, mutta mulla onkin pappa. :) Hän tuo sellaista eloa elämääni jota en olisi saanut ilman häntä. Välillä tuntuu, että sydän ihan pakahtuu vain katsoessa häntä. En osaa edes kuvailla sanoin tällaista pohjatonta rakkautta mitä voi kokea lastaan kohtaan. olen joka päivä (joskus vähän lyhyempiä hetkiä) kiitollinen siitä, että olen saanut hänet ja en missään nimessä kadu päätöstäni hankkia vauvan yksin.
Olen toki itsekin kasvanut vanhemmuuteen yksin. En koe tarvitsevani toista aikuista päätösten tekoon. Toisaalta olen avoin ja juttelen paljon asioistani lähteiseni kanssa. Ehkä näin saan myös tukea päätöksilleni ja peilauspintaa niille. Itsenäisen, vapaan naisen identiteetti on muuttunut äidin identiteetiksi ja olen nyt sinut sen kanssa. Nautin yhteisestä tekemisestä lapseni kanssa, eikä haikaile spontaanilähtöjä viikonloppureissuun. Toisaalta olen pitänyt huolen, että pääsen silloin tällöin ystävien kanssa iltaa viettämään ja lomallakin olen käynyt ilman lasta. Viime vuonna läheiseni olivat joululahjaksi järkänneet minulle koko vuoden ajaksi kerran kuukaudessa mahdollisuuden lapsivapaaseen viikonloppuun. Oli mahtava, kun tiesi, että halutessa minulla on mahdollisuus olla yksin.
Se mitä vauva tuo tullessaan, on tuntematonta. Et voi tietää miten pärjäät, vaikka kävisit läpi kaikki sudenkuopat ja mahdollisuudet. Voi olla, että raskaus on vaikea, vauva voi olla erityislapsi, hän voi valvottaa ja sinä pettyä itseesi. Tai sitten ei. Joka tapauksessa koet rakkauden, jota et ole kokenut ikinä. Ja loppujen lopuksi selviät kaikesta. Apua saat läheisiltä ja myös sosiaalihuollon / neuvolan kautta yhden vanhemman perheitä tuetaan esim. matalan kynnyksen perhetyöllä. Liikaa järkeistäminen lapsen saamiseen ei mielestäni päde. Tsemppiä sinulle paljon ajatusten keskelle!
Ja ps. rakastua voi koska vain, lasta ei voi saada koska vain. Mä löysin oman rakkaani viime keväänä.