Sukujuhlia ja perhekuvia

Tässäpä hyvä kolumni siitä, miten vaikeaa voi olla muiden keskellä tahattomasti lapseton: Meri Liukkonen: Se suuri kysymys, jota pitää juhlissa pelätä. Tuttua varmaan aika monelle. Minulle onneksi yllättävän vähän, mutta sattuuhan näitä.

Isoäitini on meidän lastenlasten suurin fani ja tukee ja kannustaa meitä kaikessa mihin ryhdymme. Ikäpolvelleen tyypillisesti hän kuitenkin päästelee suustaan tasaisin väliajoin pahaa tarkoittamattomia mutta sydänjuuria myöten satuttavia kommentteja perheenperustamisasioihin liittyen. Kyläily menee aina samalla tavalla: Ensin juodaan kahvit ja kahvipyöydässä katsellaan kaikki serkkujeni onnelliset perhekuvat. Sitten voidaan siirtyä muihin asioihin.

Isoäidillä on jo paljon lapsenlapsenlapsia. Joskus riittää, että käydään läpi lasten hauskat tempaukset, serkkujen uusimmat raskaudet ja asuntojen ostot. Joskus se ei riitä, vaan on vielä pohdittava hieman sitä, miksi minä olen vanhapiika. Viime vuosina on tavallaan helpottanut, koska isoäiti pitää minua jo liian vanhana kelpaamaan kenellekään ylipäänsäkään. On kai jo selvä, ettei lapsia minun osaltani tule. Paine on siirtynyt parisuhteessa elävälle pikkusiskolleni.

Viimeksi kylässä käydessä serkkujen perhekuvia oli jotenkin poikkeuksellisen paljon. Piina kesti aivan liian kauan. Kuvien katsomisen lopuksi isoäiti jätti minut väliin ja siirtyi suoraan siskon kimppuun: "Tiedätkös sinä ollenkaan, miten niitä lapsia tehdään?" Rakastan isoäitiä valtavasti, mutta suutuin niin paljon, että poistuin hetkeksi vessaan itkemään. Kaikille muille läheisilleni voin tarvittaessa suuttua avoimesti, mutta isoäidille jostain syystä en.

Muutama vuosi sitten kävi niin, että kun menin vanhempieni luokse joulunviettoon, he olivat laittaneet magneetilla jääkaapin oveen kuvan serkkuni pienestä lapsesta. Vaikka ovessa on aina muitakin kuvia ja kortteja, kuva lapsesta oli ensimmäinen asia, jonka keittiöön astuessani näin. Ehtimättä ajatella sekuntiakaan kävelin suoraan jääkapille, otin kuvan pois ja laitoin sen laatikkoon. En osannut silloin selittää loukkaantuneelle äidilleni miksi minä en halua, että se kuva on siinä, mutta kyllä minä sen nyt ymmärrän.

Suku on paras ja pahin, ja tämä valokuvajuttu on aika hankala. Suruvaiheessa olevalla tahattomasti lapsettomalla ei ole minkäänlaista intressiä katsella toisten perheonnea yhtään sen enempää kuin on pakollista. Kuvien hierominen naamaan tuntuu kidutukselta. Ja kuitenkin: Jos joku haluaa näyttää kuvia itselleen tärkeistä ihmisistä, eihän siitä voi kieltäytyä. Kyllähän hänellä on oikeus olla onnellinen siitä, mitä hänellä on, ja jakaa onnensa muidenkin kanssa.

Että mikähän tässä nyt sitten neuvoksi?