Juttelin ystävän kanssa tuosta edelliseen postaukseeni linkittämästäni Pauliina Jokisen kirjoittamasta Hesarin jutusta, jossa parisuhteeton nainen järjestää itselleen hääjuhlan sijaan määjuhlan. Jutussa oli sinkkujen merkkipäivien juhlimisen lisäksi toinenkin tärkeä teema: singlismi, eli sinkkujen syrjintä (Bella DePaulo). Singlismiä esiintyy yhteiskunnan rakenteissa, mutta myös yksityisemmissä suhteissa.
Jutussa psykologian tohtori, parisuhdeterapeutti Eija-Liisa Rautiainen sanoo, että normista poikkeava voi joutua selittelemään ratkaisuaan. "Ajatus siitä, että hyvää elämää voi elää myös ilman parisuhdetta, saattaa Rautiaisen mukaan herättää jopa kateutta tai se voidaan nähdä uhkana - onhan yksineläjä vastuussa vain itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan. Tyytyväiset sinkut voidaa kokea jopa itsekkäinä. Heihin voi kohdistua painetta, sillä he ovat valinneet mahdollisuuden keskittyä itseensä."
Tämä on ilmiö, joka ei lakkaa kiehtomasta minua, koska se on tullut viitisen vuotta sitten hyvin lähelle. Mitä tapahtui monien kavereideni päässä silloin, kun parisuhteeni päättyi, ja minua lakattiin kutsumasta mukaan? Siis lakattiin kutsumasta juuri silloin, kun olisin eniten näitä ihmisiä kaivannut? Vaikka miten yritän, en pysty edes kuvittelemaan, että joku saattaisi kokea minut uhkaksi omalle parisuhteelleen tai sellaiseksi kateuden lähteeksi, ettei kanssani voi olla.
Olen jutellut sinkkujen kanssa tästä yksinjäämisen tunteesta paljon. Osaa tämä ei kosketa millään tavalla, mutta hyvin monet myös tunnistavat ilmiön. Olen ollut taipuvainen ajattelemaan omasta tilanteestani niin, että suhde eron myötä kadonneisiin kavereihin perustui lopultakin pääasiassa samankaltaisiin elämäntilanteisiin, joissa muiden mielessä parisuhteellisuus ehkä painottui enemmän kuin minun.
Mutta olisiko sitten kuitenkin niin, että sinkkuus herättää joissain ihmisissä - ehkä alitajuisestikin - jotain niin pimeää, ettei sitä ole mahdollista kestää, ja siksi sinkun seuraa kartetaan?
Takaisin alkuun: ystävän kanssa tästä Hesarin jutusta keskustellessa kävi ilmi, miksi en koskaan tavannut sitä miestä, jonka kanssa hän seurusteli useamman vuoden. Kyläilyt järjestettiin aina niin, ettei mies ollut kotona, eikä porukalla käyty koskaan missään. Ystävä tunnusti hieman häpeissään, että mies ei ollut koskaan halunnut tavata minua, koska olin sinkku. Ystäväni ei osannut kertoa tarkemmin, mikä parisuhteettomuudessani miestä ahdisti. Ilmeisesti hän ei ylipäätään pitänyt siitä, että hänen avovaimonsa viettää aikaa sinkkujen kanssa, mutta ymmärsi sentään, ettei voi tähän vaikuttaa, koska se olisi ollut jo selkeästi väkivaltaa. Itse hän kuitenkin saattoi kieltäytyä tapaamisistamme, ja tekikin niin.
Nyt olen siis todella törmännyt oikeassa elämässä siihen ihmiseen, joka pelkää sinkkua. (Tai no, en konkreettisesti, sillä hän pakeni minua.) Haluaisin päästä tuon miehen pään sisään ja katsoa mitä siellä tapahtuu. Mikä pelottaa? Sekö, että isken hänet sinkkukiimassa itselleni vai se, että vien hänen naisensa pahoille teille? Sekö, että jos minä olen onnellinen, hän saattaa huomata, ettei hän ole?
Ystäväni ainakin on, sillä hän jätti tämän ahdistujan jo vuosia sitten ja seurustelee nykyään sellaisen normaalin miehen kanssa. Olette varmaan kuulleet sellaisista. Tätä miestä ei näytä minun parisuhteeton olemiseni ahdistavan millään tavalla.
Mä en ole ihan varma, onko kyse aina pelosta, ehkä joillakin niinkin, luulen, että mua ei vaan katsota riittävän vastuulliseksi tai oikeastaan vaan kykeneväksi pitämään muusta kuin itsestäni huolta. Omissa ystävissä (tai no, ehkä nykyään he ovat enemmän kavereita...), olen huomannut, että mä en vaan ole heidän mielestään jotenkin kykenevä 'tavallisiin' asioihin. Esim. kun mun luo tullaan vierailulle, niin tuodaan omat eväät, vaikka olen kysynyt etukäteen, mitä haluaisivat syödä. Kun mennään toisen perheen luo, silloin näin ei tietenkään tehdä. Toisaalta, nykyään mun luo ei enää edes viitsitä tulla kylään, koska täällä ei ole tilaa jne (eli edes kahvilla ei voi olla kaksiossa viisi henkeä, vaan muiden luona on parempi).
VastaaPoistaEräiden ystävieni luo minua ei ole kutsuttu pitkään aikaan, mutta aina jos mies on kuvioissa, niin silloin käy kutsu syömään jne. Itsekseni olen varmaan aika ankeaa seuraa. Ei tee mieli enää itsekään yrittää sopia mitään näiden henkilöiden kanssa, koska parisuhdestatukseni määrittelee kiinnostavuuteni :( Ehkä mä kutsun sut kahville, olis kiva keskustella välillä henkilön kanssa, joka ymmärtäisi, miksi välillä on niin kovin vaikea iloita kaikista vauva- jne uutisista ja sitten vielä tuntee niin kovin huonoa omaatuntoa asiasta...
Kiitos kommentistasi! Se herättää niin paljon ajatuksia, etten edes tiedä, mistä aloittaisin.
PoistaEnsinnäkin tulee mieleen, että tämähän nyt on juuri sitä, mistä Arja Mäkinen kirjoittaa kirjassaan Vanhojapiikoja ja vapaita naisia. Siis tämä, ettei parisuhteeton tai perheetön ole muiden silmissä ihan aikuinen. Sinä et ilmeisesti osaa laittaa ruokaa, ja kotiisi suhtaudutaan kuin 16-vuotiaan opiskelijan soluhuoneeseen: Eihän siellä kukaan viitsi aikaa viettää, jos kavereilla on omakotitalo tyhjänä vieressä. Melko outoa erityisesti, jos kyseessä on kuitenkin kaksio. Ainakin täällä pääkaupunkiseudun ahtaissa neliöissä kaksio on jo ruhtinaallisesti tilaa isommallekin porukalle.
Minä asun yksin kaksiossa, joka on halpa, koska olen ollut tässä pitkään eikä vuokraisäntä ole huomannut korottaa vuokraa. Säännöllisin väliajoin saan kuulla ihmisiltä, että minun kuuluisi asua yksiössä, koska olen yksin. Siis siitä riippumatta, että se yksiö olisi ehkä kalliimpi kuin tämä kaksio, enkä ehkä viihtyisi siinä tai mahtuisi sinne ison koirani kanssa. Kuulen vähän väliä, että kannattaa vain etsiä sitkeästi, kyllä niitä oikein halpojakin yksiöitä saattaa löytyä. Sillä ei oikeastaan ole väliä mitä minä haluan, minun osani on jo kirjoitettu. Minun pitää haluta asua halvimmassa mahdollisessa yksiössä. Tulisikohan sinne sitten kukaan kylään?
Osa ihmisistä katoaa pariuduttuaan jonnekin aivan käsittämättömään parisuhdekuplaan, josta käsin katsottuna sinkut ovat säälittäviä tai ahdistavia. Kai se on ihmiselle ihan normaalia haluta viettää paljon aikaa samanlaisten ihmisten kanssa, mutta oikeaan ystävyyteen kyllä kuuluisi, että haluaa tuntea myös sen ystävänsä maailman. Joskus tuntuu siltä, että sinkulle tarjotaan voimakkaasti sellaista roolia, jossa hän on olemassa oikeastaan ainoastaan suhteessa parisuhteellisiin ja perheellisiin. Ettei sitä ole itsenään oikein mitään, vaan tulee määritellyksi täysin sen kautta, mitä on muiden silmissä jäänyt vaille.
Tuosta olen joskus kirjoitellutkin jossain yhteydessä, että miksi ihmeessä niitä kyläkutsuja tulee silloin, kun tapailen jotain miestä. Että kelpaan paremmin kylään jonkun tuntemattoman miehen kanssa kuin yksin. Hyvin kummallista.
Olipa hyvä kirjavinkki, en tuosta tiennytkään.
PoistaTuo on jo aika hurjaa, että sinun pitäisi muuttaa kaksiosta yksiöön. Huhhuh. Mitä se muille kuuluu, miten elät? Onneksi en itse ole joutunut tuollaista kokemaan ja tuntuu kurjalta puolestasi.
Tuo, että tuntematon mies tekee minusta kiinnostavamman, on kyllä outoa. Johtopäätös lienee, että itse en ole kiinnostava alkuunkaan. Mies on. Ehkä se on kiinnostavaa, että kuka minua jaksaa katsella, kun tuttavani eivät selvästi saa pelkästään minun seurastani riittävästi iloa, että minut voisi pyytää jonnekin ilman miestä. No, olen jo alkanut miettiä ihmissuhteitani ja todennut, että tällaiset tuttavuudet tuovat minulle enemmän pahaa mieltä kuin iloa, ja siksi ainakin yrittänyt vähentää kontaktia heihin. Joskus sorrun, mutta ne, joiden kanssa olen onnistunut - niin, ei elämäni ole kyllä yhtään onnettomampaa nyt kuin ennen.
Niin. Onkohan mitään loukkaavampaa kuin se, ettei kelpaa itsenään? Monet aina parisuhteissa eläneet saattaisivat järkyttyä jos tulisi eteen ero...
PoistaMä en ole enää hetkeen ollut sinkku, mutta kylläpä tulee muistoja mieleen! Yhdellä parhaista ystävistäni oli mm. tapana raahata luokseni vanhoja, itselleen kelpaamattomia astioita, vaikka yritin ihan selkeästi kieltäytyä. Samainen ystävä myös ehdotti, että vuokraisin heidän tontiltaan piharakennuksen (!), vaikka asuin omistusyksiössä kantakaupungissa ja olin keskituloinen.
VastaaPoistaTörmäsin myös tuohon "sinkkupelkoon". Jotkut ihan hyvätkin ja pitkään tuntemani kaverit saattoivat yhtäkkiä kilahtaa täysin, jos illanvietossa juttelin heidän miestensä kanssa. Tämä yllä mainitsemani ystävä myös reagoi melko vahvasti, kun huomasi, että puhelimessani on hänen miehensä numero (olin hoitanut perheen koiria useaan otteeseen, ja mies oli niitä tuonut ja hakenut). Oletuksena ilmeisesti on, että sinkkunainen on vaarallinen kaikille parisuhteessa eläville naisille (ja miehille), vaikka yhteistä historiaa olisi 25 vuotta.
Huomaan, että suhteellisen onnellisesta parisuhteesta ja toimivasta uusperheestä huolimatta tunnen edelleen jotain viallisuutta ja ulkopuolisuutta perheellisiin kavereihin nähden. Sen verran monta vuotta meni ns. toisen luokan kansalaisena, että on nykyään vaikea luottaa ihmisiin.
Hei Anna!
PoistaTuollaiset pimeät mustasukkaisuuspurkaukset kuulostavat niin Kaunarit-kamalta, että on vaikeaa uskoa että tuollaista oikeasti tapahtuu. Tiedän kyllä, että tapahtuu. Nyt alkaa paranoia hiipiä mieleen: Pelkääkö joku mun kavereista OIKEASTI, että mä vien sen miehen?
Tiedätkö, tänään mietin viimeksi, että jääkö tästä jotain mukaan, vaikka parisuhdestatus joskus muuttuisikin. Vähän samalla tavalla kuin lapselliset lapsettomat kertovat, että vaikka ovat lopulta saaneet lapsia, se lapsettomuuden kokemus ei koskaan unohdu. Luottamus on tosiaan kokenut kovia. On helppo ainakin nyt vannoa, etten tule koskaan jättämään ketään yksin parisuhdestatuksen vuoksi.
Mun tekisi tän jutun ja kommentit luettuani juosta halaamaan ja pussaamaan ystäviäni, en nimittäin tunnista yhtään tässä kerrottuja asioita omasta lähipiiristäni! Ja mä olen käytännössä kaikkien kaveriporukoideni ainoa tai lähes ainoa sinkku tällä hetkellä. Mutta en ole ikinä havainnut mitään muutosta siinä miten ystäväni muhun suhtautuvat, riippumatta omasta tai heidän parisuhdestatuksestaan.
VastaaPoistaAinoastaan nyt kun monet heistä ovat alkaneet lisääntyä on huomattavissa tiettyä etääntymistä, mutta se johtuu lähinnä lasten mukana tulevista aika- ja muista rajoitteista. Kyllä me edelleenkin vietetään aikaa yhdessä, mutta se olemisen tapa on selkeästi muuttunut lapsi- ja perhepainotteisemmaksi, mikä sitten ei ehkä ole mulle se omin tapa olla.
Juokse ja halaa! Saanko kysyä, ovatko ystäväsi ehkä pitkäaikaisia lapsuudenystäviä? Mä olen huomannut että sellaiset ottaa mutkin ihan hyvin mukaan tilanteesta riippumatta. Aikuisempana saadut ystävät ovat ehkä sitten olleet enemmän niitä elämäntilanneystäviä.
PoistaOsa joo, mutta on myös niitä opiskeluaikaisia ystäviä jotka on ihan yhtä hip ja cool.
Poista