keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Sinkkuköyhyys

Tiesin, ettei olisi pitänyt, mutta tein sen silti: Koska olen kiinnostunut sinkkuvihasta, menin lukemaan tämän artikkelin kommentit. Kyseessä on Hesarin eilinen juttu sinkkujen sortamisesta yhteiskunnassa.

Nyt minusta tuntuu siltä, että kaikki voima on poistunut ruumiistani. En jaksa sanoa mitään, en analysoida, en pohtia, en kommentoida.

Olen tuoreena opintovapaalaisena (ei oikeutta opiskelijaetuihin) valinnut nyt sellaisen elämäntilanteen, jossa olen melko lailla rahaton. Voin elää näin hetken. Otan kiitollisena vastaan ensimmäistä suoraa etuuttani tältä yhteiskunnalta ikuisuuksiin: Saan 15 kk ajan aikuiskoulutustukea. Tuki ei tule riittämään valmistumiseen saakka, koska opinnot ovat kaksivuotiset. Laskeskelin, että olen joutunut ottamaan lainaa elämiseen jo tässä vaiheessa, opintojen kestettyä pari kuukautta, sen verran, että töihin palattuani sen maksaminen takaisin tulee kestämään toista vuotta. Töitä on löydettävä pian. Oma työnantajani antaa työaikajoustoja ainoastaan niille, joilla on kivekset, tai niille, jotka ovat voineet saada lapsia.

Vertailu on kaiken pahan alku ja juuri, mutta aion nyt tehdä tämänkin mokan: Ystäväni, joka maksaa miehensä kanssa vuokran puoliksi ja saa rahaa siitä, että onnistui lisääntymään ja siihen päälle saman aikuiskoulutustuen kuin minä, pärjää ihan hyvin. Hänen ei tarvitse elättää itseään tai perhettään lainalla. Taloudessa on lisänä tietysti vielä puolison tulot. Näin se menee. On kauhean väsyttävää pohtia koko ajan, että tuleeko sitä itse tehtyä jotain väärin, kun muut näyttävät pärjäävän ja oma tili on pakollisten menojen jälkeen jakuvasti tyhjä. Helsingin vuokratasolla ja omalla maailmanpelastajan karkkirahapalkallani ei ole vielä tullut mieleen mitään kovinkaan rakentavaa.

Olen iloinen niiden puolesta, joilla ei ole tili miinuksella vuokran ja laskujen jälkeen. Toivoisin silti kovasti, ettei sinkkuja pidettäisi automaattisesti varakkaina loisina. Me kyllä yritämme olla kunnon kansalaisia siinä missä muutkin ja hoitaa omat asiamme ihan samoin kuin pariutuneet ja perheellistyneetkin. Meillä on siihen toisinaan ikävä kyllä vähän eri lähtökohdat. Tässä yhteydessä en ota kantaa siihen, mikä osuus lähtökohtien eroista on luonnollinen asioiden tila ja mikä osuus yhteiskunnan rakenteisiin piiloutuvaa syrjintää, koska olen kurkkuani myöten täynnä väittelyä tästä asiasta. En halua kuulla enää kertaakaan, etten osaa hoitaa raha-asioitani, että minulle kuuluu vähemmän hyviä asioita kuin muille, koska en ole saanut perhettä, tai ettei minun kuulu tarvita tai haluta mitään, koska olen tälle yhteiskunnalle vain menoerä.

Niin kauan kuin asumispolitiikka on tällaista, en tiedä mitä voisin tehdä toisin. Yksiöihin on varaa vain sijoittajilla, minä olen luopunut haaveesta omistaa mitään jo kauan sitten.

Tämä aihe sisältää aina öyhöttäjävaaran. Katsotaanpa kuinka käy tällä kertaa.

2 kommenttia:

  1. Asiaa. Pariton joutuu maksamaan kaikenlaisissa pikkujutuissa tuplasti. Viime aikoina tosin tällaisia artikkeleita lukiessa olen miettinyt, että mitä minä olen, kun olen yksinhuoltaja, eikä ole seurustelukumppania. Kuulemma sinkku on sekä puolisoton että lapseton. En asu yksin, vaan maksan myös kahden asuinkumppanin (siis lasten) kaikki kulut. Kuitenkaan en saa esim perhematkoja edullisesti, niihin kun tarvitaan kaksi aikuista. Yhteiskunnan tukia en nauti, vaan maksan kaiken omalla työlläni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! "Sinkku" on sanana aika ongelmallinen. Siihen sisältyy tosiaan sellainen oletus, että ihminen on nuori ja lapseton. Monet ajattelevat, että sinkku elää sellaista hauskaa bilevaihetta, ja silloinhan sinkkuus on vähän niinkuin paitsi oma valinta myös ohimenevä lyhyt vaihe ihmisen nuoruudessa.

      Poista