Olen kirjoittanut tästä aiheesta hiljattain ja aikaisemminkin, mutta se ei jätä minua rauhaan. Jatkan siis edelleen.
Luin suuresti arvostamani asiantuntijan kirjoittamaa terävää kolumnia. Kirjoittaja on pitkälle kouluttautunut ja monessa mukana. Hän on erittäin taitava tekemään näkyviksi erilaisia yhteiskunnallisia epäkohtia ja saamaan niille median huomion. Tämä älykäs ja lahjakas nainen ei kirjoita perhe-elämään liittyvistä asioista, vaan laajasti erilaisista yhteiskunnallisista aiheista. Yllätyksekseni hän kuitenkin esittelee itsensä kolumnin lopussa näin: "Kirjoittaja on kolmekymppinen äiti, valtiotieteiden tohtori ja kirjailija". Esittely on oletettavasti hänen itsensä kirjoittama.
Tittelit kai tulee laittaneeksi nimensä perään tärkeysjärjestyksessä, ja ilmeisesti äitiys tai isyys ovat titteleitä siinä missä tutkinnot ja työnimikkeetkin. Mutta mitä ihmeen merkitystä sillä on lukijan kannalta, onko tämä viisas nainen äiti vai ei? Lapsen saaminen ei ole häntä pätevöittänyt siihen, mitä hän tutkii ja mistä hän kirjoittaa. Jos hän ei olisi saanut lasta, hän olisi toimissaan aivan yhtä pätevä. Millä tavalla kirjoittaja siis olettaa tiedon hänen äitiydestään vaikuttavan minuun lukijana? Millä tavalla hän kokee äitiytensä olevan oman aiheensa kontekstissa niin merkittävä asia, että se kannattaa mainita? Miksi kukaan ei koskaan kerro vastaavassa yhteydessä olevansa lapseton? Miksi äidit mainitsevat äitiytensä paljon useammin kuin isät isyytensä? Onkohan niin, että äidiksi ilmoittautuva on jotenkin mukavampi ihminen kuin lapseton nainen? Onko isukilla arvomaailma paremmassa järjestyksessä kuin lapsettomalla kaverilla?
Oletteko koskaan vahingossa olettaneet, että jollakulla tuntemallanne ihmisellä on lapsia, ja saaneet sitten kuulla ettei olekaan? Onko suhtautumisenne tähän ihmiseen muuttunut sen jälkeen? Tai toisinpäin: Muuttuisiko suhtautuminen, jos olisitte luulleet henkilön olevan lapseton, mutta olisikin sitten käynyt ilmi, että hänellä onkin lapsia? Onko tässä eroa henkilön iän tai sukupuolen mukaan?
Käsitykset siitä, millaisia ihmisiä lapsen saaneet ovat, ovat kai jotenkin niin kulttuurisia, sellaisia jo äidinmaidossa imettyjä, että on todella keskityttävä saadakseen kiinni omista stereotypioistaan. Minä esimerkiksi huomaan, että omaan äitiyden käsitykseeni kuuluu, että äiti-ihmiset ovat lapsettomia empaattisempia. Mikään elämässäni ei konkreettisesti vahvista tätä ajatusta, mutta tällainen stereotypia minulle on päässyt syntymään.
Joka tapauksessa on aivan käsittämätöntä, kuinka me olemmekaan kasvaneet siihen, että naisten asiantuntijuus on jollain tavalla yhteydessä lisääntymiseen. Yhteys ei ole kovinkaan yksiselitteinen, sillä lasten saamisen ajatellaan sekä nostavan että laskevan naisen arvoa työelämässä. Vanhemmuuden korostaminen yhteyksissä, joihin se ei kuulu, on kuitenkin aivan varmasti yhtäaikainen pyllistys sekä lapsellisille että lapsettomille naisille.
Mitäs jos lopetettaisiin sellainen?
Kirjoittaja on lähes nelikymppinen lapseton maisteri, entinen byrokraatti ja mansikanpoimija, nykyinen opiskelija ja kokopäivätoiminen koiranrapsuttaja ja hippi.
Tuota kysymystä, että millaisella ihmisellä on lapsia ja vastaavasti millainen ihminen on lapseton, olen itsekin joutunut miettimään viime aikoina. Kerroin raskaudesta melko harvalle, mutta nyt uutinen lapsen syntymästä on levinnyt tuttavapiirissä, vaikka en ole siitäkään itse tiedottanut. Olen saanut parit onnittelut saatesanoin "en voi uskoa, että sulla on vauva". Tekisi mieli kysyä, että mikäs siinä on niin uskomatonta, mutta en oikeastaan ole edes halunnut kuulla vastausta.
VastaaPoistaEhkä sut oli jo lokeroitu johonkin, ja nyt tuli sieltä lokerosta ilman lupaa pois?
PoistaMun ystävä kertoi joskus itkien, kuinka pari hänen kaveriaan olivat sanoneet "Me ei voitais koskaan kuvitella sua äitinä". Ystäväni ei edes tuossa vaiheessa halunnut lapsia, eikä asia ollut ajankohtainen millään tavalla. Joku kauhea loukkaus tuohon kuitenkin sisältyy. Se on vähän sama kuin sanoisi, ettet ole ihan oikeanlainen nainen.
On kyllä äärimmäisen loukkaavasti sanottu riippumatta kohteen lapsettomuuden vapaaehtoisuudesta. Mä ehkä kuulen tuon enemmänkin niin, että et ole riittävän epäitsekäs ja vastuullinen. Joka tapauksessa ihmettelen todella kommentoijien motiiveja.
VastaaPoistaAsian vierestä, luitko muuten ”Kannattaa esittää vaikeasti tavoiteltavaa” – Tässä 7 myyttiä sinkkuudesta, jotka eivät tutkimusten mukaan pidä paikkaansa -jutun Hesarista? Lohduttavaa luettavaa, vaikkei sinänsä itseä suoraan koskekaan enää.
VastaaPoistaJoo, luin! Mietin juuri, että linkkaisinko jutun tänne tai löytäsinkö siitä vielä jotain sanottavaa itsekin. Tuntuu vähän, että olen jauhanut noista aiheista täällä aika paljonkin. Kun bloggaa vuosia samasta aiheesta, sitä alkaa väistämättä kai vähän toistaa itseään :D
PoistaMäkin olisin halunnut lukea mut tais näkyä vain tilaajille :/
PoistaTiivistetysti jutussa puhutaan siitä, että sinkkumiehiä pidetään sitoutumiskammoisina ja naisia liian itsenäisinä. Sinkkuja yleisesti pidetään liian kranttuina tai sitten ajatellaan että sinkussa on jotain vikaa. Yleinen ajatus on myös, että pitää olla kauhean onnellinen ensin yksin, muuten ei voi löytää ketään. Lisäksi kerrotaan, että ei kannata esittää vaikeasti tavoiteltavaa, koska se ei toimi. Ja helmenä: Rakkaus ei löydy silloin kun sitä vähiten odottaa, mutta senhän me jo tiesimmekin ;).
PoistaVäestöliitto on kirjoittanut näistä myyteistä: http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/sinkuille/sinkkuuden-myytit/
Tuo Hesarin juttu oli mielestäni aika typistetty versio noista Väestöliiton listaamista myyteistä, eikä tarjonnut juuri uutta jo aiemmin Väestöliiton sivuja lukeneelle. Olin kyllä erittäin vaikuttunut silloin kun tuohon Väestöliiton myyttilistaukseen ensimmäisen kerran törmäsin. Ajattelin, että pitää varmaan tulostaa tuo lista ja alkaa työntää sitä käteen jokaiselle jolla on mielipide minun sinkkuudestani. Siis vähän sillä asenteella että "lue nämä ensin, jos sen jälkeen vielä keksit jonkun neuvon jota en ole vielä kuullut, niin anna tulla".
VastaaPoistaSiitä saisi hauskan korttipelin, jos laminoisi pinon jokaista myyttiä ja tökkäisi sitten aina mielipiteitään tarjoaville kortin käteen. Kerää koko sarja! Palkintona vaippakakku! Ja sitten tikkari jokaiselle, joka keksii yhdenkin, jota ei ole vielä kuultu.
PoistaPalaan vielä ajatuksiin vanhemmuuden antamasta pätevyydestä. Aloitin tänä syksynä opiskelut työn ohessa. Koulutus on lukuvuoden mittainen, eikä millään lailla liity vanhemmuuteen tai perheisiin. Kuitenkin aloituspäivänä kaikki kolme kouluttajaa aloittuvat kertomalla kuinka monen lapsen vanhempia he ovat. Tämä siis ennen kuin kertoivat koulutustaustastaan tai työkokemuksestaan. En tiedä vaikuttiko tämä jäjestys jotenkin muihin opiskelijoihin, koska omassa pienryhmässäni nousi sitten ensimmäiseksi kysymys siitä, kuinka monta lasta meillä kullakin on. Ja päivä jatkui niin, että jokaisella tauolla nämä vanhemmat halusivat keskustella lapsistaan. Itse lapsettomana välillä mietin, että olisin keksinyt aika monta muutakin puheenaihetta, mutta yritykseni eivät tuottaneet tulosta. Oli vähän eksynyt olo, kuin olisin joutunut vahingossa johonkin vanhempainkokoontumiseen.
VastaaPoistaJuuri tällainen mua aina ihmetyttää! Olivatko kaikki naisia vai oliko mukana myös miehiä? Huomioiko kukaan missään vaiheessa millään tavalla, ettei kaikilla ehkä ole lapsia? Mistä tässä on mielestäsi kysymys? Kun mulla on hyvä päivä, ajattelen, että kyse on vain kulttuurisesta konventiosta jään rikkomiseksi, ja kyllä ne kohta muustakin puhuvat. Huonona päivänä olen vihainen, kun tuntuu, ettei maailmassa ole mitään muuta kiinnostavaa kuin ne lapset. Luulisi, että uusien opintojen alkaessa olisi helppo löytää jotain muutakin, mikä yhdistää. Mua on jo pidempään kiehtonut sado-masokistinen ihmiskoe, jonka olen joskus kyllä toteuttanutkin, että mitäpäs jos tokaisee keskustelun lomaan krokotiilinkyynel silmässä, että "Mä en ole voinut saada lapsia". Välillä tuntuu, että siitä on apua koko ryhmälle, muutkin uskaltautuvat puhumaan muistakin asioista, kun ei ole pakko jauhaa niistä lapsista koko ajan.
Poista