Lapseton ihminen (nainen) bailaa. Lapseton ihminen (nainen) matkustaa. Lapseton ihminen (nainen) tekee uraa. Lapseton ihminen (nainen) on itsekäs. Lapseton ihminen (nainen) on typerä. (Nais)ihminen ei ymmärrä, että se on myöhäistä sitten nelikymppisenä ruveta niitä lapsia tekemään. Ja sitten sitä itketään. Hah hah, itke sitten, typerä nainen!
Ihan virkistävää, että jollekulle tuli mieleen tutkaista lapsettomuutta vaihteeksi jostain muusta kuin työelämän, koulutuksen tai ainoastaan yhden sukupuolen näkökulmasta. Tämän Jalovaaran ja Fasangin tutkimuksen näkökulma on lapsettomien parisuhdetaustoissa. Näin saadaan ehkä aikaan vaihteeksi toisenlaista puhetta lapsettomuudesta. Sellaista tutkimusotettahan ei tietenkään ole olemassakaan, joka kykenisi avaamaan jonkin yhteiskunnallisen ilmiön perinpohjaisesti ja kokonaisuudessaan kertalaakista. Me ihmiset olemme monimutkaisia. Toiveeni olisi, että ainakin asiantuntijat muistaisivat tämän ja pidättäytyisivät syyttävistä äänenpainoista.
Kirjoitin tuossa taannoin meneväni keskustelutilaisuuteen syntyvyyden laskusta. Tässä tilaisuudessa empaattinen puhe ei onnistunut. Istuin tahattomasti lapsettomana mykkänä ja mykistettynä kuuntelemassa, kuinka ihmisten pitäisi vain relata ja tehdä niitä lapsia. Kuinka on turhaa puhetta, että työelämä vaatii liikaa, koska nyt on tutkittu, että työelämä on itse asiassa helpompaa ja mukavampaa kuin koskaan. Kuinka kaikkien ihmisten elämän suurin tarkoitus on kuitenkin saada lapsia. Kuinka ihmiset heräävät lapsitoiveisiin liian myöhään ja sitten itketään. Kuinka vieruskaverin elämässä on kolme tarkoitusta, ja niiden nimet ovat Minja, Tinja ja Pinja. Kuinka ihminen ei kasva aikuiseksi ennen kuin on saanut omia lapsia. Kuinka ruuhkavuodet ovat rankkoja, mutta mikään ei voita rakkautta omaan lapseen. Keskusteluun osallistunut nuori tajusi, että ei ehkä tarvitsekaan olla omistusasuntoa, työpaikkaa ja autoa ennen kuin hankkii lapsia. Aikuiset myhäilivät tyytyväisinä. Juuri näin, hyvä nuori! Nyt lapsia tekemään mars! Sitten laulettiin laulu masuvauvalle.
Lähdin pois. Myöhemmin sain tilaisuudesta yhteenvedon, jossa todettiin muun muassa, että lapsiperheitä tukevia poliittisia toimenpiteitä kannattaa tehdä jatkossakin, vaikka niillä ei itse asiassa ole mitään vaikutusta syntyvyyteen. Lapsiperheissä on nimittäin kysymys ihmisistä, ja ihmisiä pitää tukea.
Lainaan tähän tuon aiemmin linkkaamani tutkimuksen yhteenvetoa:
"Jos lastenhankintaan halutaan tukea lapsettomien kohdalla, lapsiperheiden taloudellinen tukeminen ei riitä. Tarvitaan järeämpää ja laaja-alaisempaa hyvinvointipolitiikkaa, jolla pystytään vaikuttamaan perheenmuodostukseen laajemmin --"
En ole lukenut tätä tutkimusta vielä kokonaan, mutta tulkitsen, että em. näkökulmasta myös lapsettomat saattavat olla ihmisiä, mistä seuraa se, että heitäkin pitäisi tukea.
Perhepolitiikka on mitä suurimmassa määrin arvopolitiikkaa, mutta jos lapsettomuuden yleisin syy on kumppanin puute, kuka todella kehtaa kirkkain silmin väittää, että syntyvyys lisääntyy antamalla lisää rahaa lapsiperheille?
Muutama muukin kysymys tulee mieleen: Lisääntyykö kenenkään hyvinvointi tässä yhteiskunnassa mollaamisella, vähättelyllä, pilkkaamisella, haukkumisella, lytistämisellä, mitätöinnillä, tuomitsemisella, marginalisoinnilla, säälillä, voivottelulla tai epäempaattisella konservatiivisella arvokiihkoilulla? Lisääntyykö kenenkään hyvinvointi siitä, että etuoikeutetut istuvat piirissä taputtelemassa toisiaan selkään ja kertomassa että heidän valintansa ja elämänkulkunsa ovat niitä parhaita ja oikeita?
Ja miksi me puhumme koko ajan lasten hankkimisesta niin kuin se olisi läheskään jokaiselle meistä oikeasti oma valinta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti