Ajatuksia ivf-hoidosta

Ennen hoitosyklin alkua pelkäsin hirveästi lääkkeiden sivuvaikutuksia, itseni piikittämistä ja munasolujen keräystä. En saanut kuitenkaan lääkkeistä mitään sivuvaikutuksia. Pistäminen oli kuvottavaa, mutta ei sattunut, ja totuin siihen parissa päivässä. Itse keräystoimenpidekin oli nopea ja sujui hyvin, samoin kuin siitä toipuminen. Olin pelännyt näitä asioita aivan suotta.

Kauheinta koko hommassa olikin minulle ehdottomasti se vuosi, jonka julkisessa terveydenhuollossa jonotin. Mikään lääke, piikki tai aiemmin kokemani kauheus ei vedä vertoja sille stressille ja ahdistukselle, jota tuon vuoden aikana koin. Lakkasin jossain vaiheessa nukkumasta öisin lähes kokonaan. Jos nukahdin, heräsin hetken päästä henkeä haukkoen paniikkikohtaukseen. Aika kului kulumistaan, mitään arviota aikatauluista ei saanut varsinkaan sen jälkeen kun korona sulki koko touhun muutamaksi kuukaudeksi. Tajusin, että täyttäisin 40 ennen kuin asiassa päästäisiin etenemään. Joka ikinen päivä jouduin pelkäämään, etten saa lasta, koska kulutan viimeiset mahdollisuuteni määrättömässä jonossa passiivisesti nököttäen.

Sinä päivänä kun lopulta sain aloittaa ensimmäisen lääkkeen, eli nenäsumutteen, jonka piti aiheuttaa muun muassa kauheita vaihdevuosioireita, masennusta ja unettomuutta, aloin voida hyvin ja nukkua kokonaisia öitä levollisesti. Mielialani parani huomattavasti, ja olin iloisempi ja rauhallisempi kuin pitkiin aikoihin. Sitä ennen piti vielä kuitenkin käydä yksi epätodellisen kummallinen episodi läpi:

Muutama päivä ennen sovittua lääkityksen aloittamista minulle soitettiin sairaalasta, ja kerrottiin, että hoitoa lykätään vielä muutamalla kuukaudella tai jopa puolella vuodella siksi, etteivät olleet polilla aiemmin hoksanneet pyynnöstäni huolimatta konsultoida sisätautien polia perussairaudestani. Romahdin täysin. Itkin puhelimessa koko vuoden ahdistukset ulos kerralla ja kieltäydyin odottamasta enää hetkeäkään. Tiesin itse, ettei sairauteni vaadi tätä ylimääräistä sisätautien käyntiä, eikä se sitten vaatinutkaan, sillä koko homma oli purkaukseni jälkeen puolen tunnin päästä peruttu, ja pääsin aloittamaan lääkityksen sittenkin sovitun aikataulun mukaan. Olin puhelun aikana todella tolaltani, mutta myös tietoisesti hankala potilas. Pääni ei olisi siinä vaiheessa kestänyt enää johonkin uuteen epämääräisen mittaiseen jonoon asettumista. Pelkäsin, että asioiden kumuloituessa voisi helposti taas käydä niin, että olisin vasta seuraavana syksynä hedelmöittymässä. Ei missään tapauksessa, päätin! Vuoden jonotus saa riittää. Lääkärille tuntui tulevan yllätyksenä, että asiaan liittyi tunteita, eikä minulle ollut aivan sama, pääsenkö hoitoihin nyt vai puolen vuoden kuluttua.

En vieläkään keksi oikein mitään painokelpoista sanottavaa tästä episodista, joten jätän kommentoinnin väliin. Lääkäri sen sijaan katsoi asialliseksi kommentoida tätä puhelua noustessani jokunen viikko myöhemmin munasolukeräyksen jälkeen verta valuvana, huumattuna ja kivuissani toimenpidepöydältä. "Minä puhuin kanssasi silloin puhelimessa tästä sisätautien lähetteestä, olit kyllä erittäin katkera", hän sanoi. Koitin urheasti selittää jotain, mutta lääkäri puhui päälleni ja lisäksi totesin olevani aivan liian kamoissa sanoakseni mitään järkevää, joten jätin homman sikseen. En keksi edelleenkään mitään painokelpoista kommentoitavaa tästäkään. Ilmeisesti lääkäri koki jollain tavalla tärkeäksi sanoa minulle tuossa tilanteessa noin, ja niin hän sitten tekikin.

Rohkaisen joka tapauksessa sydämestäni teitä muitakin olemaan tarvittaessa katkeria ja epänormaaleja ämmiä, sillä voi näköjään välttää puolen vuoden turhat ja mielivaltaiset jonottelut elämässä! Ja ehkä vielä lohduttaisin teitä muita ensimmäiseen ivf:ään menijöitä: Se ei välttämättä ole ihan kauheaa, ja jos onkin, todennäköisesti jollain sellaisella tavalla, jota ei voi etukäteen arvata. Minä pelkäsin aivan turhaan.

Vielä itsellisten niksinurkka: Jos haluatte tukihenkilön mukaan, muistakaa itse kysyä aktiivisesti asiasta ainakin Husissa! Minulta taidettiin unohtaa kysyä kokonaan, tajusin vasta lepotuolissa tipassa pötkötellessäni, että muilla oli puolisot tulossa toimenpidehuoneeseen mukaan, vaikka polin puolella ei saanutkaan ylimääräisiä hengailla.

P.S. En laita tähän nyt tarkoituksella minulta kerättyjen solujen tai saatujen alkioiden määrää, koska tiedän, että vertailu vain pahentaa omaa oloa. Makoilin itsekin jotensakin tyytyväisenä toipumassa toimenpiteestä lepotuolissani, kun kuulin vahingossa, mitä verhon toisella puolella ollut potilas oli saanut, ja oloni muuttui välittömästi todella kurjaksi. Lopultahan sillä ei oikeasti ole väliä, vaikka soluja tai alkioita saataisiin viisikymmentä, jos yksikään ei niistä toimi. Ja yksikin toimiva voi olla jo tarpeeksi!

"Kaikilla lapsilla on isä" ja pari muuta väärinkäsitystä

Puhumme kaverin kanssa hypoteettisesta lapsestani, siitä, jonka yritän nyt hoitojen avulla saada yksin.

"Sähän et sitten voi siihen vaikuttaa, kuinka paljon se lapsi haluaa lopulta isänsä kanssa hengata", sanoo kaveri, jolle olen kyllä selittänyt lahjoitetulla sukusolulla vanhemmoitumisen käänteet kerta toisensa jälkeen.

Selitän uudestaan: Lapsi saa halutessaan tietää lahjoittajan henkilöllisyyden täytettyään 18 vuotta. On mahdollista, että he löytävät toisensa aikaisemminkin niin halutessaan. Useimmat lahjoittajat pitävät lapsen yhteydenottoa ihan kivana ajatuksena, mutta heillä ei ole mitään velvollisuuksia lasta kohtaan. Heidän ei ole pakko tavata lasta, jos eivät halua. Lahjoittajat ja lapset eivät tyyppillisesti hengaile keskenään. Ja kaikista tärkeintä: Sukusolun lahjoittanut mies ei ole lapsen isä. Lahjoittajat eivät itse koe vanhemmuutta lasta kohtaan, eikä lapsi koe lahjoittajaa vanhemmakseen.

"Niin, mutta siis onhan nyt kaikilla lapsilla isä."

Ei. Ei ole.

"Niin, mutta onhan se nyt kuitenkin sen isä, vaikka sä et sitä siksi halua sanoa, ja kyllähän lapsen nyt pitää saada isänsä kanssa viettää aikaa."

Vedän syvään henkeä. 

Kaikkien lasten alkuun saamiseen tarvitaan kahdenlaisia sukusoluja, mutta kaikilla lapsilla ei ole isää tai äitiä tai joillain ei kumpaakaan. Sekä minut että lahjoittaja on valmennettu niin, ettei kummallakaan ole harhaista käsitystä siitä, että mies olisi lapsen isä. Ainoana huoltajana minä päätän lisäksi täysin sen, kenen kanssa lapseni viettää aikaansa. Me emme tunne tätä lahjoittanutta miestä, emmekä tiedä hänestä mitään. Minä en tule koskaan saamaan hänen henkilötietojaan. Eroa isän ja lahjoittajan välillä ei tehdä siksi, että minä saisin itsekkäästi pitää lapsen itselläni ja estää häntä tuntemasta toisen puolen geneettisiä juuriaan. Tätä ei tehdä myöskään siksi, että minä haluan jotenkin kostaa vanhapiikuuteni miehille ja pitää jokaisen heistä ulkona lapseni elämästä. Tämä tehdään lapsen edun vuoksi.

Lahjasoluilla alkunsa saaneet lapset voivat aivan yhtä hyvin kuin ns. perinteisin menoin syntyneet ikätoverinsakin, kunhan heille ollaan rehellisiä heidän taustastaan, ja asioista puhutaan avoimesti. Lapselle on vahingollista, jos hänelle annetaan sellainen mielikuva, että jossain on olemassa isä, joka ehkä joskus tulee osaksi hänen elämäänsä. Tällöin lapsi kasvaa valheeseen ja kaipaukseen sellaisella tavalla, joka tulee jättämään häneen ison aukon koko loppuelämäksi. Lahjoittajaa ei aleta kutsua isäksi vain siksi, että konservatiiviporukoille on tärkeää hokea, että "jokaisella lapsella on isä". Kun ei ole. Jos minä saan lapsen, ja hänelle tulee joskus isä, se ei aivan varmasti ole se mies, joka kävi lahjoittamassa solunsa klinikalla muovikuppiin (niin kiitollinen kuin hänelle olenkin), vaan se, joka rakastaa lasta ja minua, ja on mukana elämässämme ja arjessamme.

"Vai niin. No, joka tapauksessa sitä lasta pitää kyllä valmentaa vahvaksi, että se sitten kestää tuollaisen tilanteen."

Kavahdan. Miten niin?

"No, ihmiset nyt saattavat sanoa kaikenlaista."

Niin, sinä näköjään saatat, ajattelen. Useimmat kuitenkaan onneksi eivät.

Minun lastani ei ole edes olemassa, ja koen silti mielipuolisen raivokasta tarvetta suojella ja puolustaa häntä nyt. Olen niin herkillä asian kanssa, että olen valmis lyömään luurin korvaan ja katkaisemaan välit tähän ihmiseen välittömästi iäksi.

Mistä ihmeestä tulee tuo sairas ajatus, että minun lapseni olisi jotenkin niin kummallinen ja erilainen, että hänet pitää kasvattaa vahvaksi kiusaamista vastaan? Isättömiä lapsia on ollut aina, ja heitä tulee aina olemaan. Perheet ovat erilaisia, ja ihmiset myös. Ehkä aikuisista pitäisi kasvattaa mielummin vähän vähemmän kusipäisiä, etteivät kiusaisi lapsia ja laukoisi suustaan mitä tahansa? Tekisi mieleni sanoa: Kiitos, tämä oli hyvä keskustelu. Jos hän joskus syntyy, tiedän ainakin pitää hänet kaukana sinusta.

Onneksi suurimmalla osalla lähipiiristäni ei ole tarvetta jankuttaa minulle isästä ja lapsen karaisemisesta. He ovat aidosti kiinnostuneita mahdollisesta vanhemmaksi tulemisestani sen sijaan, että ajattelisivat tietävänsä puolestani, miten homma hoidetaan. Onneksi useimmat ihmiset ovat ihan mukavia.