Itsellisesti äidiksi - Surua, iloa ja muutama oivallus

 

Ennen hedelmöityshoitojen aloittamista jouduin suremaan todella rankasti sitä, että minulla ei ole kumppania. Itkin perusteellisesti varmasti jokaista mahdollista mieleentulevaa miehetöntä tilannetta aina hedelmöityshoitoklinikan ensikäynnistä mahdollisen lapsen mahdollisiin valmistujaisjuhliin. Tuntui kauhean pahalta, ettei lapsella olisi toista vanhempaa. Olin myös surullinen, etten saisi jakaa tätä kaikkea ihanaa ja kamalaa kenenkään kanssa sellaisella tavalla kuin puolisot keskenään jakavat.

Kaikista vaikein oli tietenkin ajatus siitä, etteivät hedelmöityshoidot ole tae lapsesta, mutta heti sen jälkeen vaikein oli jostain syystä ajatus neuvolaan menemisestä itsellisenä. Kuvittelin itseni kerta toisensa jälkeen istumaan neuvolan täyteen odotusaulaan yksin mahani kanssa pariskuntien keskelle ja pillitin pillittämästä päästyäni. En ole edes varma miksi juuri tämä ajatus oli niin kauhea. Ehkä siinä yksin olemisessa parien keskellä konkretisoitui jotain oleellista omasta surusta vähän turhankin näkyväksi.

Mietin itselliseksi vanhemmaksi ryhtymistä niin kauan, etten todellakaan osaa sanoa, missä vaiheessa päätös lopullisesti syntyi. (Sen kyllä muistan, mikä sai minut lopulta tarttumaan välittömästi puhelimeen ja varaamaan ensikäynnin hedelmöityshoitoklinikalle.) Muutama keskeinen ajan kanssa tullut oivallus päätöksen tekemiseen näin jälkikäteen pohdittuna kai kuitenkin liittyi:

1. Aikaa kumppanin löytämiseen ei ollut enää, ja se oli oikeastaan loppunut jo muutama vuosi sitten, koska en kyennyt edes kuvittelemaan, että ryhtyisin yrittämään lasta jonkun kanssa hyvin lyhyen tuntemisen jälkeen. Hitaasti lämpenevyys ja harkitsevuus parisuhdemielessä ovat pysyviä piirteitäni, jotka eivät tule muuttumaan, vaikka tapaisin maailman upeimman miehen tänään.

2. Teen valinnan: Jos minusta tuntuu siltä, että minulle ainoa oikea tapa saada lapsia on saada niitä heteroparisuhteessa, se on ok, ja silloin valitsen lapsettomuuden. Tällöin voin alkaa heti surra sitä, etten tullut koskaan vanhemmaksi, ja pääsen sen surun käsittelyssä alkuun. Voin kuitenkin halutessani myös valita toisin, koska todellisuudessa ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa tulla vanhemmaksi tai ainoastaan yhdenlaisia perheitä, jotka ovat oikein.

3. Se, että ihminen saa lapsen kumppanin kanssa ei ole tae yhtään mistään. Perhe-elämä voi olla mahtavaa, hirveää tai ihan mitä tahansa siltä väliltä riippumatta siitä, onko vanhempi yksinhuoltaja vai ei.

4. En ole itsekäs. Jos valitsen lähteä yrittämään lasta yksin, teen lapsen kannalta vastuullisemman valinnan, kuin olisin tehnyt normatiivisesti perheytyessäni. Olisin voinut myös yrittää saada lapsen joissain aikaisemmista toimimattomista parisuhteistani, mutta se olisi ollut lapsen ja meidän perheemme kannalta ehdottomasti huonompi ja vastuuttomampi vaihtoehto. Suhteet olisivat päättyneet eroon, enkä usko, että lapsen kasvatukseen liittyvistä asioista oltaisiin suinkaan välttämättä päästy hyvässä hengessä yksimielisyyteen. Vanhemmat olisivat riidelleet, ja lapseni olisi saattanut myös tulla isänsä hylkäämäksi. Se, että lapsella on kaksi vanhempaa, ei ole mikään tae siitä, että lapsella on kaksi hyvää vanhempaa ja vakaat kasvuolot.

Vasta näiden oivalluksien ja vertaistuen löytämisen jälkeen alkoi tuntua mahdolliselta lähteä yrittämään itsellisesti raskaaksi. Sen jälkeen kun hoitoihin lähdin, en olekaan sitten enää juurikaan kaivannut kumppania. Äidiksi tulemiseen liittyvät jännitykseni eivät kai enää suuremmin eroa parillisten ihmisten jännityksistä. Sisimmässäni tiedän, että se mitä tapahtuu nyt, on hyvä ja oikein, ja odotan tulevaa innolla. Pitkä ja tuskallinen sureminen ja pohdinta ovat siis tehneet tehtävänsä, asiat ovat loksahtaneet paikoilleen, ja olen tilanteeni kanssa pääosin sujut. Hedelmöityshoitojen alkamisesta tähän hetkeen on tullut oikeastaan vastaan vain kolme sellaista tilannetta, joissa olisin yhtäkkiä toivonut aivan valtavasti, että en olisi ollut yksin. Kaikki nämä hetket liittyvät terveydenhuollon kanssa asiointiin.

Ensimmäisen kerran yksinäisyys lävähti päin pläsiä lujasti, kun olin juuri lähdössä jännittyneenä ensimmäiseen inseminaatiooni. Olin jo eteisessä takki päällä, kun piti vielä pysähtyä hetkeksi itkemään. Miksi en ollut pyytänyt ketään mukaan? Tuntui todella surulliselta olla lähdössä klinikalle yksin. Viiden minuutin tehokkaan romahduksen jälkeen tunne meni ohi, ja klinikan odotushuoneessa tuntui jo enemmänkin siltä, että olisi todella outoa, jos tässä olisi joku kaveri mukana. Kuka ottaa kaverin mukaan gynelle? Tiesin, että varmasti joku tulisi jos pyytäisin, mutta tajusin ihan selkeästi, etten todellakaan halua.

Ei ihan tähtihetki

Toisen kerran tunsin yksinäisyyttä vuotta myöhemmin odotellessani kanyyli kädessä munasolukeräystä. Huomasin yhtäkkiä, että kaikilla muilla oli miehet mukana. En voi vannoa aivan varmaksi, mutta mielestäni minulta ei kysytty koskaan, haluaisinko ottaa jonkun mukaani. Olin lukenut sairaalan sivuilta kuitenkin, että tukihenkilöitä ei pandemian vuoksi sallita, joten oletin, ettei asiaa tarvitse edes pohtia, kielletty mikä kielletty. Sitten kun tajusin olevani ainoana yksin, kyyneleet tulivat välittömästi. Keräys pelotti minua aivan tolkuttomasti (ihan turhaan), ja pelko purkautui itkuna. Itku helpotti, ja itse toimenpiteessä pötkötellessäni en sitten olisikaan enää halunnut ketään mukaan huoneeseen. Toimenpiteen jälkeen olin hyvävointinen, mutta ystävät auttoivat minua useammassa vuorossa ja sain apua niin paljon että meinasi jo vähän hävettääkin.

Viimeisimmässä yksinäisyyden kokemuksessa neuvolan odotushuone -fobiani tuli todeksi jonottaessani sikiöseulontayksikössä niskaultraan. Paikalla oli vain toisiaan kädestä pitäviä pariskuntia ja minä. Tästä selvisin ystävän kanssa tekstailemalla, ja itse vastaanottohuoneessahan asia unohtuikin sitten sillä sekunnilla, kun monitorissa näkyi pieni tyyppi salsaamassa vatsassani. Minä ja Pieni, meidän perhe. Ei tästä puutu ketään.

Alun meemi on yhdestä lempparisarjoistani, Parks and Recreationista. "Uteruses before duderuses" saa minut aina tyrskähtämään. Näinhän siinä nyt sitten kävi minullekin, että uterus meni duderusten edelle. Kyllä tähän kuvioon ehkä joskus vielä joku duderuskin on tervetullut, jos oikein hyvin sattuu, mutta olen ihan kauhean tyytyväinen nyt, että tartuin toimeen ja lakkasin rakentamasta elämääni jonkun näkymättömissä piileskelevän mielikuvitusmiehen varaan. 

Kas kun ei ole vain yhtä oikeaa tapaa saada perhe.