Pikkuiselleni

Olen odottanut ja ikävöinyt sinua niin kauan, ettei aika ole enää minuutteja, tunteja, viikkoja, kuukausia, vuosia, vaan kaikki on muuttunut hyhmäiseksi sohjoksi, jossa on vaikeaa nähdä eteen tai taakse. Liike on hidastunut, äänet ovat vaimentuneet, valo siivilöitynyt sumeaksi. Vielä kuuluu sydämenlyöntejä ja hengitystä, ja niistä tietää olevansa elossa. Ja sitten käännetään taas kalenterista lehteä, ja onkin ihan toinen vuodenaika, ja pian kokonaan toinen vuosi.

Pikkuinen, haluaisin kertoa sinulle, että elämä on niin kaunista, ettei kukaan ihminen ole keksinyt sellaisia sanoja, jolla siitä kaikesta voisi puhua kuulostamatta hassulta. Meidän ympärillämme tapahtuu koko ajan ihmeellisiä asioita, joita emme edes huomaa, jos emme oikein keskity. Aurinko nousee ja laskee, tulee talvi ja taas kesä, syntyy uusia puita ja ihmisiä, ja toisia kuolee. Jäät rymisevät irti rannasta ja muutaman uintireissun jälkeen veden päällä on taas jo riite. Ja sitten tulee uusi kesä, ja elämä menee eteenpäin ihmisestä välittämättä.

On asioita, joihin me voimme itse vaikuttaa, ja toisia, joita voimme vain katsella ja ihmetellä. Minä olen aina ollut sinun äitisi, mutta sitä en ole koskaan voinut varmasti tietää, saanko sinut syliini. Sellaista voi vain toivoa, ei koskaan tilata. Ei ole mitään tekoa, jolla voi lunastaa itselleen lapsen, eikä sellaistakaan, jonka vuoksi ansaitsee lapsettomuuden. Ne ovat elämän mielettömiä sattumia, eikä ihmisen osaksi jää muuta kuin toivoa, yrittää olla kärsivällinen ja päästää sitten irti, jos sen aika tulee. Kaikki tämä on aivan kohtuutonta, liikaa vaadittu keneltä tahansa. Ja silti ei ole mitään muuta vaihtoehtoa.

Nyt kun olet mukanani, saan pitkästä aikaa ilmaa, mutta sanoja en keksi. Olen istunut viimeiset kuukaudet hiljaa ja katsellut ikkunasta ulos. Lumisessa metsässä haluan kuulla vain tuulen ja askeleet. Ei ole olemassa yhtään ääntä, joka kertoisi siitä, mitä on tapahtumassa.

Pidäthän nyt lujasti kiinni, Pikkuinen? Nähdäänhän sitten kesän lopulla?

Terveisin Äiti