Syviä vesiä

Olen ollut juhannuksen jälkeen niin surullinen, etten ole tiennyt mitä kirjoittaisin. Vietin juhannuksena neljä päivää yksin kotona sairaana. Toisaalta olin vähän helpottunutkin siitä, että olin kipeä, koska mökkiä ei ole, enkä ole sellainen ihminen, jonka olisi helppo lähteä rientoihin yksin. Joillekin yksin baariin meneminen tai matkailu tuntuu olevan helppoa, minut sellainen saa vain tuntemaan oloni erityisen surkeaksi. Yksin olemisen paradoksi on, että mitä yksinäisemmäksi itsensä tuntee, sitä vaikeampaa on lopulta hakeutua muiden seuraan.

Löysin tällaisen vanhan artikkelin:

http://www.hs.fi/omaelama/artikkeli/Sinkku+liikkuu+lomalla+yksin/1135247083461

"Kun on tarpeeksi monta kertaa seisonut yksin juhlissa ja konsertin väliajalla, moni jää mieluummin kotiin katsomaan televisiota. Ihmisen pitää olla aika vahva, että pystyy lähtemään yksin."

Tuli taas kutsu nimijuhliin. Ajattelin jättää väliin. Kertoisinko ystävälle suoraan miksi en tule, vai valehtelisinko, että minulla on jotain muuta tekemistä?

Juhannus

Takana ihana reissu etelään. Vanhoja ystäviä, aurinkoa, hyvää ruokaa ja paljon iloa.

Juhannus muistuttaa taas yksin elämisen kurjimmasta puolesta: Kun kaikki muut viettävät perhejuhannusta, minä olen yksin kotona. Juhlapyhien kohdalla yksineläjän turvaverkko vuotaa kuin seula. Juhlapäivät, ja osin lomatkin, tuntuvat vuosi vuodelta vastenmielisemmiltä. Asenne ratkaisee, eikö? Millähän asenteella tästä nyt sitten löytäisi jotain positiivista? Annan itselleni luvan olla surullinen tänään.

Tänä vuonna sanoin suoraan juhannussuunnitelmien kysyjille, että minulla ei ole sellaisia, vaan olen luultavasti yksin kotona. Koska yksin olemiseen liittyy häpeää ja epäonnistumisen leima, en ole aina kehdannut myöntää asian todellista laitaa. Moni kysyjä näytti todella hätkähtävän suoraa vastaustani ja vaihtoi kiusaantuneena puheenaihetta. En ole kuitenkaan vihainen kenellekään. Ymmärrän, että en juuri nyt mahdu tähän anoppien ja vauvojen ja sukumökkien sekamelskaan. Ehkä muutaman vuoden päästä on taas toisin.

Typerä helluntai

Pettyneenä heilatarjonnan määrään ja laatuun suuntaan viikoksi välimerellisemmille apajille. Maiseman vaihdos on enemmän kuin tervetullut. Kun pääsee edes hetkeksi pois arkiympyröistä, asiat asettuvat taas oikeisiin mittasuhteisiinsa. Tällä viikolla kaksi ystävääni on saanut vauvan. Lupaan nostaa uusille pienille maljan siellä kaukana.

Pesänrakennuspuuhia

Jutta Urpilainen näkyi sanovan seitsemän uutisissa, että hän haluaa kiinnittää erityistä huomiota yksinelävien ihmisten mahdollisuuksiin pärjätä yhteiskunnassa. Kannatan ajatusta lämpimästi. Yksin oleminen on hirmuisen kallista.

Sain ihmeekseni pankilta myönteisen asuntolainapäätöksen. Säästöjä ei tällä vuokratasolla kerry, eikä niitä ole nyt sen enempää kuin silloin kaksi vuotta sitten, kun lainaa ei herunut. Jostain syystä ehdot olivat nyt kuitenkin hellittäneet sen verran, että voisin halutessani lakata heittämästä kuukausittain rahaa ikkunasta ja muuttaa ensimmäiseen oikeasti omaan kotiini. Siis sellaiseen, jossa saan itse päättää seinien värin (ei vaaleansininen) ja mäntypuupaneloinnin määrän (vähemmän on enemmän). Pidän ajatuksesta, mutta se myös pelottaa. Iso päätös yksin tehtäväksi, iso riski kannettavaksi yksin. Ja koska olen näköjään ikuisesti puolityhjän lasin ihminen, en voi olla räkäisiä gettoyksiöitä tiiraillessani miettimättä, että jos tässä olisi joku toinenkin, saataisiin yhdessä jo jotain ihan kivaa.

Nyt sitten pitää päättää: Lähdenkö ihanasta vuokrakodistani puistojen keskeltä kauas betonilähiöön, jotta minulla olisi jotain omaa sitten kun olen vanha?