Jutta Urpilainen näkyi sanovan seitsemän uutisissa, että hän haluaa kiinnittää erityistä huomiota yksinelävien ihmisten mahdollisuuksiin pärjätä yhteiskunnassa. Kannatan ajatusta lämpimästi. Yksin oleminen on hirmuisen kallista.
Sain ihmeekseni pankilta myönteisen asuntolainapäätöksen. Säästöjä ei tällä vuokratasolla kerry, eikä niitä ole nyt sen enempää kuin silloin kaksi vuotta sitten, kun lainaa ei herunut. Jostain syystä ehdot olivat nyt kuitenkin hellittäneet sen verran, että voisin halutessani lakata heittämästä kuukausittain rahaa ikkunasta ja muuttaa ensimmäiseen oikeasti omaan kotiini. Siis sellaiseen, jossa saan itse päättää seinien värin (ei vaaleansininen) ja mäntypuupaneloinnin määrän (vähemmän on enemmän). Pidän ajatuksesta, mutta se myös pelottaa. Iso päätös yksin tehtäväksi, iso riski kannettavaksi yksin. Ja koska olen näköjään ikuisesti puolityhjän lasin ihminen, en voi olla räkäisiä gettoyksiöitä tiiraillessani miettimättä, että jos tässä olisi joku toinenkin, saataisiin yhdessä jo jotain ihan kivaa.
Nyt sitten pitää päättää: Lähdenkö ihanasta vuokrakodistani puistojen keskeltä kauas betonilähiöön, jotta minulla olisi jotain omaa sitten kun olen vanha?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti