Takana ihana reissu etelään. Vanhoja ystäviä, aurinkoa,
hyvää ruokaa ja paljon iloa.
Juhannus muistuttaa taas yksin elämisen kurjimmasta
puolesta: Kun kaikki muut viettävät perhejuhannusta, minä olen yksin kotona.
Juhlapyhien kohdalla yksineläjän turvaverkko vuotaa kuin seula. Juhlapäivät, ja
osin lomatkin, tuntuvat vuosi vuodelta vastenmielisemmiltä. Asenne ratkaisee,
eikö? Millähän asenteella tästä nyt sitten löytäisi jotain positiivista? Annan
itselleni luvan olla surullinen tänään.
Tänä vuonna sanoin suoraan juhannussuunnitelmien kysyjille,
että minulla ei ole sellaisia, vaan olen luultavasti yksin kotona. Koska yksin
olemiseen liittyy häpeää ja epäonnistumisen leima, en ole aina kehdannut myöntää
asian todellista laitaa. Moni kysyjä näytti todella hätkähtävän suoraa
vastaustani ja vaihtoi kiusaantuneena puheenaihetta. En ole kuitenkaan vihainen kenellekään. Ymmärrän, että en juuri nyt mahdu tähän anoppien ja vauvojen ja
sukumökkien sekamelskaan. Ehkä muutaman vuoden päästä on taas toisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti