Jaa-a, hyvä kysymys. Olen miettinyt samaa. Minäkin haluaisin tavata jonkun, mutta nettideittailu tuntuu lähinnä epämiellyttävältä velvollisuudelta. Ei huokuttele yhtään. Tosin en ole sitä kokeillut, mutta muiden kokemuksien perusteella tuntuu siltä, että pitää ensin haaskata aikaa 10 hullujen tapaamiseen ennen kuin löytää jonkun kivan tyypin. En tiedä. Ehkä se mies löytyy kaverin serkun naapurin työkaverin kautta? :P
Juuri nyt miesprojekti on kuitenkin omalla kohdallani pantu jäihin, koska yritän saada lapsen yksin. Äkillinen ihastus sotkesi suunnitelmiani ja veisi kallisarvoista aikaa, joten nyt on ihan hyvä olla sinkku.
Eli haluat kovasti jotain mutta et jaksa oikein nähdä kauheasti vaivaa sen eteen? Kuulostaa aika normimeiningiltä. Määkin haluaisin kartanon merenrantatontilla jostain lämpimästä paikasta ja huvipurren laituriin, mutta perhana vieköön kun sitä varten pitäs tehdä duunia niin hemmetisti ja varmaan ottaa aikalailla riskejäkin. Taidanpa vaan kiikuttaa lottokupongin ärrälle ja jatkaa haaveilua. :D
Joo, ihan totta. Olen juuri eronnut vajaan vuoden mittaisesta suhteesta, ja nyt en jaksa ihan oikeasti tehdä kauheasti yhtään mitään, koska olen surullinen. Tässä vuosien ja vuosien mittaisessa sinkkuudessa on tosiaankin tullut erilaisia vaiheita, vähän pakostikin. Joskus sitä jaksaa paljonkin, joskus ei jaksaisi yhtään. Ihan koko ajan ei ole pakko olla reipas. Sinkku ei ole superihminen.
Niin ja siis vielä lisäyksenä tuohon, että se, ettei mene nettitreffeille ei tietenkään tarkoita sitä, ettei olisi valmis näkemään paljonkin vaivaa suhteen löytymisen eteen jollain muulla tavalla.
Juu, no tuo oli aika sarkastinen ja puolihuumorilla höystetty kommentti. Huomasin kyllä rivien välistä, että oikeasti tiedostat, ettei asia itsekseen todennäköisesti mihinkään muutu ja sitä siinä tuskailit. Ajastusmallina tuo vaan on aika monilla kovin yleinen, että odotetaan asioiden tulevan helpolla ja sitten kun niin ei käy niin valitetaan. Läheistä sukua tuolle on ajattelutapa, jonka mukaan minulle automaattisesti kuuluu sitä, tätä ja tuota.
Sanottakoon nyt vielä, että olen ollut sinkku paljon sinua kauemmin (eli tiedän liiankin hyvin miltä se tuntuu) enkä oikeasti lottoa, vaan teen töitä yrittäjänä yleensä 60-80h viikossa (tässäkin samalla odottelen uuden ohjelmaversion kääntymistä palvelimella ;) ). Eihän sitä aina tosiaan jaksaisi (varsinkin kun firmalle tulee Jobin postia) mutta pakkohan se on.
Ihanaa! Ilahduin, että ilahduit! Minäkin kärsin ennen vertaistuen puutteesta ja siksi aloin kirjoittaa. Olisi mahtavaa, jos kommentoisit tekstejä, jos tule jotain mieleen. Olen ollut liian laiska blogin kanssa viime aikoina, välillä tuntuu, että kaikki on jo sanottu. Keskustelussa syntyy kuitenkin aina uusia ideoita ja näkökulmia.
Ihan varmasti tulen kommentoimaan! Luen vain ensin rauhassa koko blogin lävitse. Kuulin hiljattain, että hyvä ystäväni on raskaana ja yllätyin oman reaktioni voimakkuutta. Luonnollisestikin onnittelin ja kerroin olevani iloinen heidän puolestaan, mutta tosiasiassa olen ihan murtunut ystäväni "menetyksen" vuoksi. Hädin tuskin kehtaan tätä tunnustaa edes anonyyminä, olenhan kuitenkin ihan aikuinen ihminen.
Minäkin sain taas kerran saman uutisen viime viikolla ja vaikka miten tähän totuttautuisi, aina silti kirpaisee. Siis ei se, että toiset saavat vauvoja, vaan se, että minä en saa, ja jokaisen vauvan myötä olen ehkä enemmän yksin. Lapsettomuussuru ailahtelee. Viimeksi mulla oli hankalaa keväällä ja nyt sitten taas. Pahinta tässä surussa on ehkä se, että sitä pitää hävetä.
Viisaita sanoja! Samaistun vahvasti tuohon "jokaisen vauvan myötä olen ehkä enemmän yksin". Eivät puolituttujen vauvauutiset minua ole hetkauttaneet juuri mihinkään suuntaan, mutta kun ne uutiset tulevat omasta viiteryhmästä, niin se vahvistaa ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunnettani. Pitkään olen enemmänkin tuntenut vain "sinkkusurua", mutta iän karttuessa suru perheettömyydestäkin on alkanut nostaa päätään.
Voi, täälläkin yksi joka voi samaistua. Nettitreffien kautta on tullut tähän mennessä pelkästään sydänsuruja. Rikkoutunut syän ei kykene eikä halua enää uusiin pettymyksiin.
Jaa-a, hyvä kysymys. Olen miettinyt samaa. Minäkin haluaisin tavata jonkun, mutta nettideittailu tuntuu lähinnä epämiellyttävältä velvollisuudelta. Ei huokuttele yhtään. Tosin en ole sitä kokeillut, mutta muiden kokemuksien perusteella tuntuu siltä, että pitää ensin haaskata aikaa 10 hullujen tapaamiseen ennen kuin löytää jonkun kivan tyypin. En tiedä. Ehkä se mies löytyy kaverin serkun naapurin työkaverin kautta? :P
VastaaPoistaJuuri nyt miesprojekti on kuitenkin omalla kohdallani pantu jäihin, koska yritän saada lapsen yksin. Äkillinen ihastus sotkesi suunnitelmiani ja veisi kallisarvoista aikaa, joten nyt on ihan hyvä olla sinkku.
Kiitos kommentista! Erittäin mielenkiintoinen blogi sulla! https://famnenredo.wordpress.com/
PoistaEli haluat kovasti jotain mutta et jaksa oikein nähdä kauheasti vaivaa sen eteen? Kuulostaa aika normimeiningiltä. Määkin haluaisin kartanon merenrantatontilla jostain lämpimästä paikasta ja huvipurren laituriin, mutta perhana vieköön kun sitä varten pitäs tehdä duunia niin hemmetisti ja varmaan ottaa aikalailla riskejäkin. Taidanpa vaan kiikuttaa lottokupongin ärrälle ja jatkaa haaveilua. :D
VastaaPoistaJoo, ihan totta. Olen juuri eronnut vajaan vuoden mittaisesta suhteesta, ja nyt en jaksa ihan oikeasti tehdä kauheasti yhtään mitään, koska olen surullinen. Tässä vuosien ja vuosien mittaisessa sinkkuudessa on tosiaankin tullut erilaisia vaiheita, vähän pakostikin. Joskus sitä jaksaa paljonkin, joskus ei jaksaisi yhtään. Ihan koko ajan ei ole pakko olla reipas. Sinkku ei ole superihminen.
PoistaNiin ja siis vielä lisäyksenä tuohon, että se, ettei mene nettitreffeille ei tietenkään tarkoita sitä, ettei olisi valmis näkemään paljonkin vaivaa suhteen löytymisen eteen jollain muulla tavalla.
PoistaJuu, no tuo oli aika sarkastinen ja puolihuumorilla höystetty kommentti. Huomasin kyllä rivien välistä, että oikeasti tiedostat, ettei asia itsekseen todennäköisesti mihinkään muutu ja sitä siinä tuskailit. Ajastusmallina tuo vaan on aika monilla kovin yleinen, että odotetaan asioiden tulevan helpolla ja sitten kun niin ei käy niin valitetaan. Läheistä sukua tuolle on ajattelutapa, jonka mukaan minulle automaattisesti kuuluu sitä, tätä ja tuota.
PoistaSanottakoon nyt vielä, että olen ollut sinkku paljon sinua kauemmin (eli tiedän liiankin hyvin miltä se tuntuu) enkä oikeasti lottoa, vaan teen töitä yrittäjänä yleensä 60-80h viikossa (tässäkin samalla odottelen uuden ohjelmaversion kääntymistä palvelimella ;) ). Eihän sitä aina tosiaan jaksaisi (varsinkin kun firmalle tulee Jobin postia) mutta pakkohan se on.
Ilahduin blogisi löytämisestä! Olen kärsinyt kovasti vertaistuen puutteesta.
VastaaPoistaIhanaa! Ilahduin, että ilahduit! Minäkin kärsin ennen vertaistuen puutteesta ja siksi aloin kirjoittaa. Olisi mahtavaa, jos kommentoisit tekstejä, jos tule jotain mieleen. Olen ollut liian laiska blogin kanssa viime aikoina, välillä tuntuu, että kaikki on jo sanottu. Keskustelussa syntyy kuitenkin aina uusia ideoita ja näkökulmia.
PoistaIhan varmasti tulen kommentoimaan! Luen vain ensin rauhassa koko blogin lävitse. Kuulin hiljattain, että hyvä ystäväni on raskaana ja yllätyin oman reaktioni voimakkuutta. Luonnollisestikin onnittelin ja kerroin olevani iloinen heidän puolestaan, mutta tosiasiassa olen ihan murtunut ystäväni "menetyksen" vuoksi. Hädin tuskin kehtaan tätä tunnustaa edes anonyyminä, olenhan kuitenkin ihan aikuinen ihminen.
VastaaPoistaMinäkin sain taas kerran saman uutisen viime viikolla ja vaikka miten tähän totuttautuisi, aina silti kirpaisee. Siis ei se, että toiset saavat vauvoja, vaan se, että minä en saa, ja jokaisen vauvan myötä olen ehkä enemmän yksin. Lapsettomuussuru ailahtelee. Viimeksi mulla oli hankalaa keväällä ja nyt sitten taas. Pahinta tässä surussa on ehkä se, että sitä pitää hävetä.
PoistaViisaita sanoja! Samaistun vahvasti tuohon "jokaisen vauvan myötä olen ehkä enemmän yksin". Eivät puolituttujen vauvauutiset minua ole hetkauttaneet juuri mihinkään suuntaan, mutta kun ne uutiset tulevat omasta viiteryhmästä, niin se vahvistaa ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunnettani. Pitkään olen enemmänkin tuntenut vain "sinkkusurua", mutta iän karttuessa suru perheettömyydestäkin on alkanut nostaa päätään.
VastaaPoistaVoi, täälläkin yksi joka voi samaistua. Nettitreffien kautta on tullut tähän mennessä pelkästään sydänsuruja. Rikkoutunut syän ei kykene eikä halua enää uusiin pettymyksiin.
VastaaPoista