lauantai 4. helmikuuta 2017

Viisi vuotta sinkkuna

Hiljattain tuli täyteen viisi vuotta siitä, kun edellinen oikea parisuhteeni päättyi. Tajusin asian vähän vahingossa, en ole pitänyt tapanani muistella eron vuosipäiviä. Onneksi en erotessani tiennyt, että olen vielä viiden vuoden päästä parisuhteeton, sillä en usko, että olisin kestänyt ajatusta silloin.

Eron jälkeen olin pohjattoman surullinen vähän liian pitkään. Se, ettei suhteemme kestänytkään, oli minulle iso järkytys. En koskaan ymmärtänyt, miksi meille kävi niin kuin kävi. Kun parisuhde päättyi, menetin elämäni suurimman rakkauden, parhaan ystäväni ja kotini. Elossa oleminen oli pitkään loputtoman harmaata sumua, itsensä pakottamista töihin, kauppaan, syömään, lenkille, nukkumaan, vailla minkäänlaista käsitystä siitä, miksi pitäisi ylipäänsä vaivautua heräämään aamulla. Toisaalta olin helpottunut, ettei enää tarvinnut riidellä, sopia eikä yrittää. Enää tarvitsi vain selvitä.

Koska olen huono pariutumaan, tiesin, että rakkauden, ystävän ja kodin lisäksi saatoin myös menettää mahdollisuuden saada omia biologisia lapsia. Se on sattunut näiden vuosien aikana kaikista eniten.

Suurin yllätys sinkkuuntumisen jälkeen on ollut sosiaalisten kuvioiden hurja muutos. Parhaaseen naimisiinmeno- ja lastentekoaikaan eroava saattaa huomata olevansa aika ulkopuolinen. Tajusin, ettei minua kutsuttu yksin tiettyihin tilaisuuksiin ja että minuun suhtauduttiin ylipäänsäkin eri tavalla, kun en ollut enää kenenkään pari. Näiden vuosien aikana olen kuunnellut käsittämättömiä sutkautuksia omasta tilanteestani ja tuntenut välillä valtavaa häpeää siitä, ettei minulla ole ketään. Joskus olen jättänyt itsekin menemättä jonnekin sen vuoksi, etten ole halunnut olla ainoa paikalla oleva pariton ja lapseton. Baby showereihin en yleensä osallistu vieläkään, koska pelkään itkeväni.

Minulle seurustelu tarkoittaa vähintään sellaista olosuhdetta, jossa voidaan edes jollain epämääräisellä tavalla nähdä suhteen etenevän kohti yhteistä tulevaisuutta. Sellaista en ole kokenut kenenkään kanssa ikuisuuksiin. Näiden viiden vuoden aikana olen välillä jaksanut käydä aktiivisesti treffeillä, välillä en pitkiin aikoihin lainkaan. Minulla on ollut muutama lyhyt tapailusuhde, ja yksi vajaan vuoden mittainen seurustelua etäisesti muistuttava kuvio, joka perustui pienen alkuihastuksen jälkeen uskoakseni pääasiassa kummankin osapuolen yritykseen olla olematta nirso. Luulisin, että välillä saattaa olla ihan hyvä tapailla jotakuta edes vähän ja kevyesti, mutta en ole tästä aivan varma.

Jälkikäteen ajateltuna minun olisi ehdottomasti kannattanut mennä eron jälkeen psykoterapiaan. Voin aivan liian pitkään huonosti, vaikka apua olisi ollut saatavilla. Pikku hiljaa aika on kuitenkin tehnyt tehtävänsä, enkä kaipaa enää entistä elämää. Välillä, kun katson ihmisten kituvia ja onnettomia parisuhteita, olen itsestäni hyvin ylpeä. Minä en tarvitse ketään siksi, että en kestäisi olla yksin.

En vieläkään tiedä, millainen minun elämästäni tulee. On aivan selvää, ettei kaikki mennytkään suunnitelmien mukaan, mutta minä en pelkää.

Olisipa Tommi Kinnunen kirjoittanut tämän jo viisi vuotta sitten:

"Minkä neuvon antaisin, nyt kun olet päättänyt alkaa rohkeaksi ja kulkea pystypäin? Tahtoisin sanoa, että elämä ei ole jatkuvaa taistelua päivästä toiseen eikä huominen eilisen kopio. On hyviä päiviä ja on huonoja. Ne pitää molemmat tunnistaa ja pitää erillään kuten arki ja pyhä. Äläkä koskaan ala joksikin vain siksi, että joku toinen niin tahtoo."
Tommi Kinnunen: Lopotti

13 kommenttia:

  1. Mukavaa Runebergin päivää!

    Minulla on aikuinen tosi mukava yövieras nurkissani noin viikon verran. Tosin ei juuri tällä hetkellä. Söimme aamiaisen jälkiruoaksi Runebergin tortut. Nautin niin paljon hitaasta aamusta, herkullisesta aamupalasta ja nautinnollisista keskusteluista. Ihanaa, ettei kukaan kitise jaloissa, valita ruoasta tai häiritse keskusteluita! Olen verrattain lyhyessä ajassa alkanut nauttia elämästäni vielä enemmän kuin ennen. Näillä blogipohdinnoillakin on varmaan osansa siihen.

    Minullakin on elämäni pisimmän ja totisimman seurustelun päättymisestä vuosikausia aikaa. Pari vuotta seurustelin erään ennestään tutun kanssa, jonka kanssa suhde lämpeni, mutta kaatui erityisesti miehen alkoholiongelman vuoksi joskin muitakin syitä oli (esim. työnarkomania eli toinen riippuvuus). Hänen kanssaan olemme edelleen kummallisen läheisiä henkisesti, mutta jälleen kerran asumme eri maissa eikä suhteen lämmittely olisi muutenkaan mahdolista. Erilaisia tapailusuhteita on ollut jonkin verran. Ne ovat kaatuneet mihin milloinkin. Mielenkiintoisiin ihmisiin on kyllä tullut tutustuttua. Koin jo kauan sitten, että sinkkuus on parempi kuin (kämppä)kaveruuteen perustuva suhde. Vasta hiljattain olen tajunnut sen niin selvästi, että olen pystynyt asian sanallistamaan. Tämä asia on kuitenkin ulkopuolisten näkökulmasta helposti sitä nirsoutta. Minä koen, että joissain tapailusuhteissani sekä minä että toinen osapuoli olisi joutunut luopumaan niin kertakaikkisen paljosta. Yhden kohdalla tulin siihen tulokseen, etten kestäisi häntä väsyneenä. Hän on edelleen hyvä ystäväni, mutta en tosiaan voisi kuvitella mitään intiimiä hänen kanssaan enkä myöskään olisi onnellinen hänen kanssaan asuessa. On ihan pakko kuunnella omaa sisintään. Tälläkin hetkellä löysäilen uusi ihana pyjama ja neuletakki päällä sohvan nurkassa cappuccinon kanssa. Kotona on tosi hiljaista ja yövieras on kaupungilla ulkomaalaisten ystäviensä kanssa. Kodin jakaminen jonkun kanssa pysyvästi tarkoittaisi, että joku saattaisi nalkuttaa tästäkin mitä nyt teen tai aiheuttaa meteliä tms. Taidan samastua niihin itäaasialaisiin kaupunkilaissinkkunaisiin, joista blogissani kirjoitin. Tänään haluttaisi mennä katsomaan Modiglianin näyttely, vaikka en mikään suuri taidefriikki olekaan. Siellä saattaa olla pahat jonot, joten mietin vielä asiaa. Kotona olisi harrastusprojekteja tarjolla valittavaksi asti. Ah, ihana sunnuntai <3

    Olet kyllä oikeassa, että sinkkuus vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin. Minulla olisi aiheesta kirjoitettavaa. Siis ihan viime aikaisiakin sattumuksia. Taidan kuitenkin säästää ne omassa blogissa märehdittäväksi. Mukavaa, että kirjoitat avoimen häpeilemättömästi pitkästä sinkkuajasta. I like You!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa! Kiitos, kun kerroit omaa tarinaasi. Jään mielenkiinnolla odottamaan sun päivitystä sosiaalisista suhteista!

      Poista
  2. Kirjoituksesi on koskettava. Itselleni kävi aikoinaan päinvastoin, eli sain lapsen ennen kuin muut ystäväpiirissä ja jäin oikeastaan ihan yksin – tuolloin ei ollut edes somea. Tunsin, että vanhojen ystävien mielestä olin muuttunut tylsäksi mammalöllykäksi. Mielestäni Suomessa on ylipäätään se ongelma, että samanikäiset, samassa elämäntilanteessa olevat, saman koulutustaustan omaavat ihmiset pyörivät keskenään. Eronnutta ei haluta pariskuntien joukkoon ja parikymppinen jää helposti nelikymppisen työporukan ulkopuolelle.

    Välillä tuntuu, että parilliset ajattelevat eroamisen tai sinkkuuden tarttuvan kuin noro.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Viisaita sanoja. Mäkin oon joskus ihmetellyt että pelkääkö ihmiset sinkkutartuntaa. Kai meillä on kaikilla jotenkin taipumusta hengailla liian homogeenisissä porukoissa.

      Poista
    2. Joo! Just noin! Suomessa hengaillaan liian homogeenisissa porukoissa, kuten kyllä monissa muissakin maissa. Jonkinlaisia "orpokoirien" yhteisöjä kuitenkin muodostuu jossain päin maailmaa esimerkiksi naapuruuden ja työkaveruuden perusteella. Yksi mun parhaista kaveireista on yli 60v ja äsken vietin viikon itseäni 15 vuotta nuoremman naisen seurassa. Tänään mua kävi jelppaamassa 9 vuotta mua vanhempi miespuolinen ystävä. Pidän itseäni onnekkaana, että mulla on edes muutamia tällaisia epätavallisia kontakteja.

      Poista
  3. Heippa Viuhti! Minäkin olen ollut nyt viisi vuotta sinkkuna. Minulle nämä ovat olleet voimaantumisen vuosia, koska elin monta vuotta aika huonossa ja epätasa-arvoisessa suhteessa. Olen myös onnekas, koska en ole jäänyt ulkopuoliseksi pariutuneiden ja perheellisten ystävieni elämästä. Minun kipupisteeni on se, että olen vapaaehtoisesti lapseton ja koen eron myötä menettäneeni mahdollisuuden rakkaussuhteeseen, koska aika vähän on kuitenkin miehiä, jotka eivät tahtoisi perhettä. Se on asia jota joudun prosessoimaan aika ajoin ja harjoittelemaan tilanteen hyväksymistä, koska suuri kaipaus olisi kuitenkin rakkaudelliseen yhteyteen jonkun erityisen ihmisen kanssa. Kai se on joku ihmiseen sisäänrakennettu ikuinen kaipaus. Olen lohduttautunut sillä, että sinkkuna minulla on rajattomasti aikaa ystäville, perheelle, pienelle siskontyttärelle ja ystävien lapsille - ja itselleni tietysti myös. Meillä "sinkkutädeillä" on siis myös tärkeä tehtävä. En tosin pysty edes kuvittelemaan, mikä määrä kipua parisuhteettomuuteen liittyy jos toiveena on oma lapsi. Toivon paljon valoa elämääsi! Nautitaan elämän pienistä hyvistä asioista! Meilläkin on tärkeä paikka maailmassa, ja me täytetään se paikka ihan riittävän hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ihanasti kirjoitettu!

      Poista
    2. Mä myös lohduttaudun mm. sillä, etten joudu kärvistelemään ruuhkavuosia, joista en edes ehkä kunnialla selviäisi. Nautin siitä, että mulla on aikaa mm. käsitöille, kulttuurille ja syvällisille ystävyyssuhteille. Pidän myös yhteyttä sukulaisiin - etenkin varttuneisiin sukulaisiin - enemmän kuin varmaankaan monet muut mun ikäiset keskimäärin. Yhdysvaltalaisissa sinkkututkimuksissa on muuten todettu juuri nämä kiinteät ystävyys- ja sukulaisuussuhteet sinkuille tyypillisinä piirteinä.

      Poista
  4. Huomenna tulee Femmalta Sex & Sånt spermanluovutuksesta klo 20.30. Kai se tulee myös Areenaan. Ehkä jopa itsekin katson..?

    VastaaPoista
  5. Tuntuu lohduttavalta lukea asioista, jotka koskettavat myös omaa elämää vaikka eivät tietenkään aivan täsmälleen samassa muodossa. Itse erosin pitkästä parisuhteesta kolme vuotta sitten, minkä seurauksena kohtasin n. 1,5 vuotta kestäneen jakson jolloin pelkkä seuraavan päivän kohtaaminen oli saavutus. Ystävä yritti hakea puolestani apua, kun en itse pystynyt. Vieläkään en oikein pysty ajatella niitä aikoja. Tällä hetkellä seurustelen, mutta mies on kovin sitoutumiskammonen eikä taida haluta lapsia. Oma suurin unelmani on kuitenkin oma lapsi. Olemme kovin erilaisia muutenkin, mutta ajatus lähtemisestä on liian rankka. Kaikki on vielä liian elävänä mielessä ja koen oloni voimattomaksi. En tiedä mihin suuntaan suhde kehittyy. On vaikeaa, kun itse haluaisi lapsia, mutta tätä toivetta ei voi oikeen kenellekkään kertoa. Koen suurta voimattomuutta myös tämän edessä, kun "perinteisen" elämän eläneet vanhempani, sisarukseni ja muut tutut eivät sitä ymmärrä. Eihän mulla voi olla lapsettomuutta, en sovi siihen muottiin. Elämäntilanne lapsettomuus.. Enpä ikipäivänä sellaista kuvitellut kohtaavani. Elämä ei todellakaan mene niin kuin suunnittelee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Audrey, kiitos kommentista!

      Jäin miettimään, että miksi et voi kertoa kenellekään että haluat lapsia?

      Poista
  6. Mites nykyään menee? Ite olen samassa tilanteessa kuin sinä olit vuonna 2017. Maailma on aika paljon muuttunut. Tässä kun on ollut 5 vuotta sinkkuna, niin ei oikein enää edes osaa lähestyä ketään

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla menee nyt niin, että olen ollut kymmenen vuotta sinkkuna, mutta sepä ei enää haittaa mua lainkaan :D. Olen tosi ok tilanteen kanssa, ja sain vuosi sitten lapsen itsellisenä lahjasoluhoitojen kautta. Olisin tosi mielelläni halunnut hyvän suhteen ja perheen sitä kautta, mutta olen ihan kauhean tyytyväinen siitä, etten tyytynyt mihinkään puolihyvään vain jotta voisin saada lapsen. Mulla on nyt ihana perhe, ja jos joskus vielä huvittaa, voin vielä yrittää myös löytää parisuhteen.

      Poista