Äidiksi yksin?

Sekalaisia ajatuksia:

Viimeinen kierros. Nyt on päätettävä, haluanko yrittää saada lapsen. Seitsemän vuoden vatvomisen ja parisuhdetoiveiden jälkeen aika on nyt todellakin loppumassa. Mies ei ehdi enää tähän kuvioon mukaan. Olen käynyt vuosien aikana klinikoilla ja psykologeilla juttelemassa aiheesta useampaan otteeseen, mutta en ole vieläkään aivan varma haluanko tai uskallanko lähteä yrittämään yksin.

Hedelmöityshoitoklinikan odotusaulan pehmeässä nojatuolissa kirjoitin kännykkään muistiinpanon: "Mä en ole koskaan tuntenut olevani pienempi kuin tässä tuolissa nyt." Hetki tuntui jotenkin aivan liian suurelta ja kohtalokkaalta. Otin kuvan siitä ovesta, josta tiesin kohta meneväni sisään. Ajattelin, että jos kaikki nyt muuttuu, ehkä haluan muistaa tämän. Ehkä saisin nyt tietää, ettei kannata enää edes yrittää, tai ehkä tämä olisi alku sellaiselle prosessille, jonka seurauksena minulla olisi joskus oma lapsi. Ehkä näyttäisin joskus lapselle kuvaa ja kertoisin, että tuossa huoneessa lääkäri auttoi minua saamaan sinut.

Sisällä huoneessa lääkäri kysyi ennen tutkimusten aloittamista, onko minulla koskaan ollut poikaystävää. En tiedä, miten se liittyy mihinkään. Olin niin jännittynyt, etten muista, olinko ennen tätä kysymystä edes ilmaissut millään tavalla olevani hetero. "Et sitten ole heidän kanssaan halunnut yrittää?" Niin no, en. Tai siis olihan se yksi, joka lähti karkuun, kun piti aloittaa yrittäminen. Tai oikeastaan kaksikin, jos oikein tarkkaan mietitään. Mutta ei, en tosiaan läheskään kaikkien tapailemieni miesten kanssa ole halunnutkaan yrittää saada lasta. Niinhän se on, nirso kai siis. Enkä ole vieläkään valmis yrittämään ihan kenen tahansa kanssa vain siksi, että on kiire. Lääkäri sanoi, että kiire tosiaan on: "kello tikittää". Niin, tiedän, olen kirjoittanut siitä kellosta oikein bloginkin, ajattelin, mutta päätin olla hiljaa.

Ultrassa kohdussa näkyi selvästi pieni möllykkä. Tuijotin sitä lumoutuneena ja täysin rauhallisena, vaikka olisi varmasti ollut ihan järkevä reaktio panikoitua hieman, koska en voi mitenkään olla nyt edes teoriassa raskaana. Lääkäri ei sanonut möllykästä mitään, vaan siirtyi tutkimaan munasarjoja. Olimme kumpikin ihan hiljaa noin ikuisuuden. Sitten lääkäri kertoi, että möllykkä on polyyppi, eikä se ole vaarallinen asia, mutta saattaa olla este hedelmöittymiselle inseminaatiossa. Asia on tutkittava tarkemmin. Muuten kaikki näytti kai ihan asialliselta, ymmärtääkseni osapuilleen sellaiselta, kuin tämän ikäisen ihmisen sisuskaluissa voi näyttää tai olla näyttämättä. "Tilastollisesti 77 % sinun ikäisesi naisen munasoluista on jo joka tapauksessa pilalla, mutta sitä me emme tässä ultrassa nyt näe", lääkäri sanoi. Minä ajattelin, etteivät ne ole pilalla, ne ovat ikätasoisesti kehittyneitä. Ei niissä mitään vikaa ole, ne vain ovat vähän vanhoja kuten omistajansakin.

Kävelin ulos terävään auringonpaisteeseen ja siitä sitten onneksi melkein suoraan hoidot läpikäyneen ystävän huomaan, koska olotila oli jokseenkin maaninen ja sekava. Teen muitakin isoja päätöksiä esimerkiksi työelämän ja asuinpaikkani suhteen juuri nyt, ja tämä kaikki on hieman liian hengästyttävää. On aivan korvaamatonta tuntea ihmisiä, jotka ovat käyneet läpi samankaltaisia asioita. Olen löytänyt heidät tämän blogin kautta ja he ovat upeita ihmisiä. Kiitos teille, tyypit, että olette olemassa.

Niin ja sitten: terveyskeskuksessa kukaan ei tiennyt, voidaanko munatorvien aukiolotutkimus tehdä minulle julkisella puolella, koska minulla ei ole miestä. HUS:in sivuilla kerrotaan aukiolotutkimuksesta: "Puoliso kutsutaan mukaan tälle käynnille, jolloin tutkimustulokset ovat yleensä valmiina ja pariskunnan jatkohoidot voidaan suunnitella yksilöllisesti." Hedelmöittymisen mahdollisesti estävä polyyppi ei siis ehkä ole ongelma sellaiselle ihmiselle, jolla ei ole vakituista parisuhdetta. Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten tämä asia ratkeaa ja toivon todella, etten joudu tästä asiasta riitelemään. Minähän nimittäin riitelen.