Kootut kliseet

Olisi ihan pari pikku juttua. Sellaisia, joita en haluaisi enää koskaan kuulla tai lukea mistään, jos saisin valita. Ne ovat kliseitä liittyen itselliseen vanhemmuuteen ja lapsen saamiseen. Teenpä muutamasta esimerkistä pienen ja näppärän listan, listojahan on aina kiva lukea.

1. Itsellinen vanhemmuus on trendikästä

Eihän kukaan tee lasta siksi, että se on trendikästä? Eihän kukaan vain nyt vahvista sitä paskista paskinta asiaatuntemattomien ilkeiden ihmisten stereotypiaa, jossa itsekeskeinen nainen on vihdoinkin ostanut tarpeeksi laukkuja ja päättää vaihtelun vuoksi hankkia vauvan, koska ne ovat nyt muotia? Ei kai kukaan pissaa nyt omien muroihin hehkuttamalla sitä, että lapsi yksin on trendikkään naisen muodikas valinta kevääseen?

2. Koiravauveli on vähän sama kuin ihmisvauveli

Jos haluat potkaista tahattomasti lapsettomia päähän käyttämällä pelkästään sanojasi, vertaa ihmeessä lemmikkiä lapseen. Tätä paskaahan tahattomasti lapsettomat eivät vielä kuulekaan tarpeeksi. Henkilökohtainen ehdotukseni on, että jos et erota koiraa vauvasta, älä yritä tehdä vauvaa. Adoptiokysymysten kyseessä ollessa olisin erittäin tarkkana sen suhteen, etten vertaisi lapsia eläimiin. 

3. Ainahan voit adoptoida!

Kun adoptiosta puhutaan perheytymisvaihtoehtona, siitä tulee puhua realistisesti. Vain kourallinen itsellisiä vuodessa saa lapsen adoption kautta, ja odotusajat ovat mielettömän pitkiä. Adoptio on myös kallista. Odotusaika on useimmille hyvin raskas ja tuskallinen, ja sisältää hirmuisesti epävarmuutta ja epätoivoakin. Kaikkia ei hyväksytä adoptiovanhemmiksi, eivätkä kaikki hyväksytytkään saa koskaan lasta. Lapsi on käytännössä aina erityistarpeinen, eikä lainkaan välttämättä pikkulapsi-ikäinen, mikä olisi monien toive. On mukavaa ylläpitää toivoa, mutta valheellinen toivo satuttaa. 

4. Voithan olla sijaisvanhempi!

Sijaisvanhemmuudesta puhuminen  kevyesti yhtenä kivana perheytymisvaihtoehtona on sekin väärin. Sijaisvanhemmuus on sosiaalitoimen perhehoitajana toimimista, eikä sijaisvanhemmalla ole lopulta oikeutta lapseen, joka hänen kotonaan asuu. Sijaisvanhemmaksi ryhtyminen on kelvoton lääke esimerkiksi tahattomaan lapsettomuuteen. Sijaisvanhemmalla ei ole oikeutta tehdä lasta koskevia päätöksiä, hänen velvollisuutensa on toimia sosiaalitoimen ohjeiden mukaan ja jonain päivänä lapsi saatetaan viedä häneltä pois. Sijoituksen päättymisen jälkeen sijaisvanhemmalla ei ole automaattisesti minkäänlaista oikeutta ylläpitää suhdetta lapseen.

5. Itsellinen vanhemmuus on supervoima

No ei ole. Mitä aktuaalista paskaa tämä nyt on? Miksi kaikki aivosyövästä tarkkaavuushäiriöön on nykyään supervoima ja kaikki ovat supersankareita? Toksinen positiivisuus ja ylentämällä alentaminen eivät trendaa tänäkään keväänä.

6. Kun saat lapsen, muutut eri ihmiseksi

Tästä kirjoitin edellisessä postauksessani.

Puhetavoilla luodaan todellisuutta, ja mitä pienemmästä vähemmistöryhmästä on kyse, sitä vakavampia seurauksia ikävien kliseiden toitottamisella voi olla. Yhteiskunnallisesti tällä on paljonkin väliä. Sen lisäksi tämä on minulle myös henkilökohtaista: Minä toivon, ettei lapseni joudu koskaan kohtaamaan sitä oletusta, että hänen äitinsä on tehnyt hänet siksi, että hänellä oli ylimääräistä rahaa ja se oli muodikasta. En halua hänen saavan mistään sitä viestiä, etten olisi pohtinut äärimmäisen syvällisesti lahjasoluetiikkaan liittyviä kysymyksiä ennen kuin lähdin hedelmöityshoitoprosessiin. En halua lapseni koskaan luulevan, että olisin saattanut korvata hänet koiranpennulla, sillä niin syvää kuin kiintymys omaa koiraani kohtaan olikin, koiran omistajuus ei liittynyt koskaan mielessäni millään tavalla vanhemmuuteen. En siedä ajatusta siitä, että lapseni kokisi olevansa olemassa vain minun itsekkään toiveeni vuoksi. En halua kenenkään, kaikista vähiten lapseni, näkevän minua rohkeana supersankarina. Meidän perheemme tarina on sellainen kuin se on, eikä se ole superlatiivien tarina. Paitsi tietenkin siinä mielessä, että lapseni on maailman ihanin.

Olen pahoillani kaikkien niiden vähemmistöjen puolesta, joiden perheet tai perheettömyys tulevat kliseiden pahoinpitelemiksi.

Vanhemmuus ja arvomuutos

Vanhemmuudesta puhuttaessa eräs toistuvasti esiin nouseva myytti on se, että lapsen saaneen ihmisen arvot muuttuvat. Oletetaan, että ihminen kasvaa lapsen myötä aikuiseksi sellaisella tavalla, johon hänellä ei ennen lasta ollut mahdollisuutta. Usein sanotaan suoraan, tai ainakin annetaan ymmärtää, että lasta edeltävät arvot olivat pinnallisempia, epäkypsempiä ja itsekkäämpiä kuin lapsen myötä jalostuneet uudet arvot. Jotkin vanhat ystävyyssuhteet saatetaan kokea uusiin, parempiin arvoihin sopimattomiksi, ja nämä ystävyydet poistetaan uudesta elämästä yhteensopivuusongelmien vuoksi.

Jos tämä on aidosti vanhemmaksi tulleen kokemus, se on sellaisenaan juuri hyvä ja oikea, ja on paikallaan, että vanhemmaksi tullut myös toimii siten, että uusien arvojen mukainen elämä on mahdollista.

Haastaisin kuitenkin vähän.

Kun puhutaan vanhemmuuden tuomista järisyttävän suurista arvomuutoksista, on hyvä muistaa, että puhe vanhemmuuden ylevöittävästä vaikutuksesta on aika tunkkainen kulttuuriimme käsikirjoitettu patriarkaalinen fossiili. Sen tehtävänä on tuottaa puhetta siitä, että vanhemmuus kannattaa, koska vanhempi on lapsetonta parempi ihminen. Ihmisen ei kuitenkaan ole oikeasti pakko muuttua toiseksi, eikä hänen ole pakko räjäyttää elämäänsä kaikilta osin vain siksi, että hän sai lapsen. Elämän eri kohdissa voi tapahtua arvojen muutoksia, ja yksi näistä muutoskohdista voi toki olla vanhemmaksi tuleminen. Kaikilla ei ole näin, eikä ole välttämätöntä, että näin tapahtuu.

Arvomuutosmyytin hellimisessä on parikin riskiä:

Ensinnäkin se uusintaa ja vahvistaa sitä kulttuuriimme syvälle hakattua oletusta, että vastuulliseksi aikuiseksi kasvetaan vasta lapsen saamisen myötä. Tämä oletus on hirvittävän haitallinen varsinkin lapsettomille ihmisille. Aiheesta on kirjoittanut esimerkiksi Arja Mäkinen kirjassaan Vanhojapiikoja ja vapaita naisia. Ei ole kenenkään etu, että uusinnetaan sellaista puhetta, jossa lapseton nähdään pinnallisena, itsekkäänä ja vastuuttomana "vääräarvoisena" ihmisenä.

Toiseksi myytti arvomuutoksesta on niin vahva, että sitä saattaa alkaa manifestoida ihan huomaamattaan vanhemmoituessaan, vaikka se ei oikeastaan omaan elämäntilanteeseen sovikaan. Onko todella niin, että arvot ovat muuttuneet, vai onko muutos enemmänkin esimerkiksi ajankäytössä? Olisiko kuitenkin niin, että pohjimmiltaan arvot ja oma persoona ovat edelleen samat ja ehyet, elämän puitteet vain ovat toisenlaiset? Haluaako vanhemmoitunut todella poistaa elämästään ihmisiä siksi, että hänellä on nyt lapsi, vai olivatko jotkut hänen ihmissuhteistaan alun perinkin huonoja? Ajattelen, että on hyvä kiinnittää huomiota siihen, ettei ala vain kulttuurisen tavan vuoksi hämmentää itseään kuvittelemalla olevansa keskeisiltä osiltaan kokonaan toinen ihminen siksi, että sai lapsen. Toivon, että kiinnitetään huomiota myös siihen, että tämä kuvio tuuppaa usein juuri lapsettomat muiden elämästä ulos yksinäisyyteen.

Lapsen saamisen myötä toki moni asia muuttuu, mutta kaikista ei tunnu siltä, että arvot ja ystävyyssuhteetkin on syytä laittaa samalla uusiksi. Tätäkään vanhemmuusmyyttiä ei ole pakko ottaa automaattisesti osaksi identiteettiään, jos se ei tunnu oikealta, eikä ainakaan asiaa pohtimatta ja tavan vuoksi.

Ajatuksenmuodostamisyritys

Minun lapseni on nyt puolitoistavuotias, ja hän on upea. Unet olivat ensimmäisen vuoden ajan täysi katastrofi. En ollut varma, selviänkö, nyt menee jo paremmin.

Ajatukseni ovat lyhyitä nykyään, koska ajatteluun käytettävissä aika on lyhyt. Siksi vaikutan juuri nyt enemmän instagramin puolella. En ole ihan varma, mikä tämän blogin kohtalo tulee olemaan, koska en tiedä, tarvitaanko tätä enää mihinkään. Kun aloin kirjoittaa, missään ei ollut mitään järjellistä luettavaa yksin elämisestä tai ainakaan itsellisestä vanhemmuudesta. Nyt sitä löytyy vaikka kuinka paljon. Toisaalta kuitenkin luulen, että ajatukseni alkavat tästä taas pikku hiljaa pidentyä samaa vauhtia yöunien kanssa, ja kirjoittaminen on ollut minulle tärkeää. Saapa nähdä.

Tulin nyt kuitenkin kertomaan, että minulla on tänään ollut ihan oikea ajatus. Se on kauhean sössöinen ja epäselvä, siksi koitan kirjoittaa, josko vaikka selkenisi:

Vanhemmuus parisuhteessa ja itsellinen vanhemmuus ovat täysin eri urheilulajit. Toinen on ehkä pingis tai maastohiihto, ja toinen härkätaistelu. Urheilulajeja kyllä, mutta niillä on lopultakin hyvin vähän tekemistä toistensa kanssa. Minun perheeni syntytarina kaikkine kipuineen ja tämänhetkisine yh-arkineen on aivan eri peli, enkä useimmiten saa ollenkaan kiinni niistä täkyistä, joita minulle ilahtuneena tarjotaan nyt kun minäkin vihdoin olen päässyt suloiseen vauvakuplamaailmaan. En kertakaikkiaan ymmärrä, mitä sellaisessa maailmassa pitäisi tehdä.

En tajua puhetta siitä, kuinka vanhemmuus muuttaa kaiken. En koe muuttuneeni ihmisenä yhtään mihinkään suuntaan saatuani lapsen. Minuun kyllä suhtaudutaan eri tavalla, jotenkin paljon mukavammin. Olen lapsen saatuani muille käsitettävämpi. Minua arvostetaan enemmän, ja minua kutsutaan eri tavalla mukaan kuin ennen. En halunnut masukipsiä, en raskauskuvia, en tissimaitokorua, en istua pastellinvärisessä huoneessa syömässä leivoksia muiden naisten kanssa sen kunniaksi, että minusta on kaivettu puolimetrisellä neulalla ulos munasolu, joka on sitten saatu kiinnittymään kohdun limakalvoon jakautumishommiin. En kykene tuntemaan empatiaa, kun joku joutuu viettämään puolison työmatkan vuoksi lapsen kanssa viisi päivää yksin. Minä olin viettänyt lapseni kanssa viisi päivää yksin silloin, kun hän oli viiden vuorokauden ikäinen.

Meidän elämämme on aivan erilaista. Sitä säätelevät aivan omanlaisensa lait. Minä olen oikein tyytyväinen meidän perheeseemme, mutta jos päiväkotia ei lasketa, minun lapseni on tähän mennessä ollut hoidossa ehkä yhteensä noin neljä tuntia. Se on meidän tukiverkostotilanteemme. Minulla ei ole taukoa tai omia menoja, minä en harrasta, masennu, ahdistu, romahda tai lepää, koska se ei ole vaihtoehto. Minä teen kaiken itse, ja se on rehellisesti sanottuna aivan paskaa, eikä kenenkään pitäisi joutua pärjäämään näin yksin.

Me pärjäämme silti, enkä vaihtaisi tätä mihinkään. Tämä vain on ihan eri tarina, täysin oma juttunsa.

Pelastakaa yksinhuoltajat!

Pelastusarmeijalla on menossa rahankeräys vähävaraisten yksinhuoltajien auttamiseksi. Kampanjan kuvitus on aika mieletön:

Yksinhuoltajapoloinen lapsineen haahuilee keskellä yötä rikkinäisellä sillalla kuohuvan kosken yllä ukkosmyrskyssä. Kuvaa on aika vaikeaa katsoa nauramatta. Noinko kauheaa todella on olla yksinhuoltaja?

Tästä voisi sanoa aika paljonkin, mutta sanon nyt vain sen, että tämä on juuri sitä, mitä yksinhuoltajat eivät tarvitse. Leimaavaa, alentavaa ja kauhistelevaa säälinsekaista sosiaalipornoa. Se, että yksinhuoltajat esitetään näin on yksi isoimpia yksinhuoltajuuteen liittyviä ongelmia. Opetelkaa näkemään meidät paremmin, pyydän. On tietenkin totta, että yhden vanhemman perheissä on todennäköisesti taloudellisesti tiukempaa kuin kahden, mutta voisiko siitä keskustella jotenkin asialliseen sävyyn?

Hyväntekeväisyystoimijoiden joukosta Pelastusarmeija ei tietenkään muutenkaan ole järkevin taho, jolle rahansa antaa, toimintaan liittyy erittäin ikäviä piirteitä.

Sitten ihan toinen juttu:

Netflixissä on Daniel Slossin Jigsaw- niminen stand up-setti, jossa hän puhuu jopa vähän Ted Talk -tyyliin parisuhdenormatiivisuudesta. Sloss on tosi kiukkuinen, mutta keikka on ihan virkistävää katsottavaa. Koomikon teesi on, että suurin osa parisuhteista on ihan kauheita, mutta meidät on kasvatettu siihen, että parisuhteettomuus on aina vaillinaisuutta, joten olemme mielummin missä tahansa suhteessa kuin yksin. 

Jotenkin resonoi sattuneesta syystä 😄

Itsellisyys ja yksinäisyys

Olen osallistunut instagramissa #solomothersummer -haasteeseen. Se on brittiläisen Mel Johnsonin (The Stork and I) hauska vuosittainen heinäkuun haaste, jossa itselliset äidit kertovat jotain itsestään kuun jokaisena päivänä. Tämän päivän tehtävänä on kertoa viikonlopuista itsellisenä äitinä. Viikonloppupohdinnan taustalla on kysymys siitä, onko vapaa-ajan vietto yhden vanhemman perheessä yksinäistä. Ovatko ydinperheet omissa porukoissaan, jääkö itsellinen vanhempi vaille aikuisseuraa vapaa-aikanaan?

Yksinäisyyshän on ihan yleisesti Suomessa tosi iso ongelma: Joka viides suomalainen kärsii yksinäisyydestä. Me olemme jotenkin tosi huonoja olemaan yhdessä. Meillä ei keräännytä iltaisin isommalla porukalla pubiin tai syömään, eikä useinkaan kyläillä erityisen spontaanisti. Hyvä keskiluokkainen elämä on sitä, että tehdään viikolla aika paljon töitä, ja sitten ollaan viikonloppuna väsyneitä, eikä jakseta tehdä mitään erityisjärjestelyjä, jotta voitaisiin tavata myös perheen ulkopuolisia. Viikonloppu kuluu kotona ydinperheen kanssa toipuessa ja kerätessä voimia seuraavaan viikkoon. Lisäksi on ohjelmoituja harrastuksia, jotka takaavat sen, ettei hengailuaikaa ole, ja ystävien tapaaminen vaatii kalenterin kanssa aikatauluttamista kuukausia etukäteen.

Monelle ydinperhemeiningeissä elävälle tällainen elämä voi olla ihan hyvää, mutta moni myös tuntee olonsa yksinäiseksi ja kuormittuneeksi. Suoritteet tulevat suoritettua, ja oma perhe täyttää ehkä ison osan sosiaalisuuden tarpeesta, mutta silti tuntuu yksinäiseltä ja tyhjältä, kun yhteisö puuttuu. 

Perheettömänä tällaisessa kulttuurissa eläminen voikin sitten olla pahimmillaan jo todella tuhoisaa. Kun kulttuurissa pääosa sosiaalisuuden tarpeesta on tapana tyydyttää oman ydinperheen parissa, lapseton ja parisuhteeton saattaa jäädä aika lohduttomalla tavalla yksin. Yksin elävien yksinäisyyden kokemuksissa on tietenkin paljon variaatiota, mutta karkeana keskimääräistyksenä perheettömyys on iso yksinäisyyden riskitekijä. Tätä samaa yksinäisyyspohdintaa luen myös tässä  itsellisten haasteen viikonlopputeemassa. Jos kaikki ovat vain puolison ja omien lastensa kanssa, viettääkö yh-äiti vapaa-aikansa ilman aikuisseuraa, ja löytyykö lapselle mistään kavereita?

Minä olen itsellisenä äitinä vähemmän yksinäinen kuin ilman lasta. Meille tarjotaan paikka yhteiskunnassa ihan eri tavalla kuin lapsettomalle sinkulle tarjotaan. On puistoja, kerhoja, tapahtumia, harrastuksia, joihin on todella helppoa mennä lapsi käyntikorttina. Juttelu vieraille ihmisille on täysin mutkatonta, kun lapsia on läsnä. Koko ympäröivä systeemi on ohjelmoitu hoivaamaan meidän hyvinvointiamme, ja koen arvostusta ihan eri tavalla kuin ennen lapsen saamista. Meistä on tullut osa perheiden yhteisöä, arvostettuja yhteiskunnan jäseniä. Lisäksi olen ystävien seurassa paljon vähemmän ulkopuolinen nyt, kun voin jakaa vanhemmuuteen liittyviä asioita.

En osaa verrata meidän perheemme tilannetta kahden vanhemman perheen tilanteeseen, kun en ole vanhemmuutta sellaisissa olosuhteissa kokeillut. Välillä iltaisin kaipaisin aikuista juttuseuraa, mutta joka tapauksessa on selvää, että olen nyt vähemmän yksinäinen kuin ennen lapsen saamista. Jos siis unohdetaan laskuista se, että asuttiin vuosi ihan väärässä paikassa, jossa ei tunnettu juuri ketään. Se oli ihan kauhean yksinäistä. Nyt kuitenkin Helsinkiin paluun jälkeen sekä arki että viikonloput näyttävät aika valoisilta.

Saapa nähdä, mitä tapahtuu pian, kun arki oikeasti alkaa. Pieni menee perhepäivähoitoon, ja minä aloitan työt. Uskoisin, että yksinäisyyden kokemus vähenee näiden muutosten seurauksena entisestään, kun elämäämme tulee lisää yhteisöjä.

Kymmenen vuotta sinkkuna

Viisi vuotta sitten kirjoitin siitä, että olin ollut viisi vuotta sinkkuna. Nyt sinkkuvuosia on siis kertynyt jo kymmenen. Aika mykistävää, kun olen kuitenkin ihminen, joka oikeastaan olisi halunnut elää parisuhteessa.  Pari tapailua on mahtunut näihin vuosiin, mutta ei mitään kovin vakavaa. En ole tavannut ketään, jonka kanssa oikeasti haluaisin olla, enkä kokenut tarvetta olla kenenkään kanssa vain muodon vuoksi tai siksi, että haluan lapsen.

Ensimmäisen inseminaationi jälkeen pidin vielä tuumaustauon, ja päädyin treffeille sellaisen miehen kanssa, joka lopulta ehdotti minulle kumppanuusvanhemmuutta. Se ei ole ollenkaan minun juttuni, eikä ollut deittailukaan enää siinä vaiheessa. Jotenkin kai piti vain vielä kokeilla, antaa normiperheytymiselle vielä yksi mahdollisuus. Mies oli ihan kiva, mutta en minä ollut enää oikeasti saavutettavissa. Olin jo matkalla itselliseksi äidiksi paljon vahvemmin kuin vielä tajusinkaan. Seurasi vielä kaksi tuloksetonta inseminaatiota ja lopulta ivf-hoito, jonka tuloksena melkein vuosi sitten syntyi elämäni tärkein ihminen, täpäkkä pieni tyttäreni.

Olen tehnyt pitkän parisuhteettomuuteni kanssa aivan järjettömän työstön, enkä kaipaa kumppania enää lainkaan. Joskus mietin, onko se todella siksi, että viihdyn yksin niin hyvin, vai siksi, että olen vain jo niin tottunut tähän, tai kertakaikkiaan menettänyt toivoni hyvän suhteen löytämisestä lopullisesti. En rehellisesti tiedä, mutta olen aika onnellinen. Luultavasti olisin vielä onnellisempi, jos vierellä olisi joku ihana mies, mutta siitä en oikeastaan tiedä mitään, kun en ole koskaan päässyt kokemaan hyvää parisuhdetta. Oli miten oli, on ainakin ihan valtavan helpottavaa, ettei tarvitse enää deittailla eikä haikailla jotain, vaan saa elää elämäänsä sellaisena kuin se oikeasti on.

Kuten itsellisiä briteissä coachaava The Stork and I aina sanoo: Vaikka asiat olisivat voineet mennä toisin, ei se tarkoita, että ne olisivat silloin menneet paremmin. Ei se, että minulla olisi parisuhde ja olisin vaikka saanut siihen lapsenkin, tarkoittaisi sitä, että olisin varmasti onnellisempi. Saattaisi olla vaikka ihan paskaakin. Ja nyt on aika hiton hyvä juuri näin.

Hupsista!

Olenko todella kirjoittanut tänne viimeksi huhtikuussa! Päivät ovat täysiä, ja olen päätynyt päivittelemään lyhyitä päivityksiä viime aikoina lähinnä instagramin puolelle. Ajatus ei oikein taivu pidempään formaattiin.

Vuoden piina pikkukaupungissa alkaa olla ohi. Muutetaan Helsinkiin kymmenen päivän kuluttua, ja se tuntuu ihan mielettömän hyvältä. Vähemmän hyvältä taas tuntuu se, että on pakko mennä töihin jo syyskuussa. En haluaisi antaa Pientä vielä hoitoon.

En hylkää blogia. Nukun vain ensin vähän.