Tänään sanoin ensimmäisen kerran ääneen työpaikalla tarpeeksi turvallisessa porukassa: "Mä olen tahattomasti lapseton". Keskustelun aihe käsitteli sitä, voiko lapseton ihminen tajuta lapsista mitään ylipäänsä, tai varsinkaan toimia ammatissa, jossa ollaan lasten kanssa tekemisissä. (Kirjoitin näistä Asiantuntijahommista jo joskus aiemmin.) Kuten odotinkin, reaktio oli empaattinen, koska tiesin keskusteluseurani olevan kanssani jo lähtökohtaisesti samaa mieltä: Vanhemmuuden kokemusta ei voi korvata millään, mutta lapsista voi tietää paljonkin ja heidän kasvuaan voi tukea työkseen siitä huolimatta, että on itse lapseton.
Heti kun olin tehnyt tunnustukseni, alkoi jotenkin hävettää. Huomasin, että sanomani oletettiin tarkoittavan biologista lapsettomuutta.Teki mieli alkaa selitellä, mutta en alkanut. Vuosien et-lapsettomuusbloggaamisesta huolimatta saan näköjään edelleen itseni kiinni siitä ajatuksesta, ettei tämä nyt ehkä ole kuitenkaan ihan oikea juttu. Että ansaitsinkohan nyt tuotakaan empatiaa sitten?
Ja sitten jotain ihan muuta: Edellisen postaukseni jälkeen kommenteissa mietimme, onko et-lapsettomille olemassa mitään luettavaa. Hipsu muisteli, että psykologi Soili Poijula olisi kirjoittanut jotain piilossa olevasta näkymättömästä surusta, mutta kenellekään ei tullut mieleen ihan suoraan sellaista kirjaa, joka sopisi yksinelävälle tahattomasti lapsettomalle. Kysäisin sitten asiaa yhdeltä tutulta lapsettomuushommia tekevältä psykologi-psykoterapeutilta, eikä hänellekään tullut mieleen mitään tilanteeseen sopivaa luettavaa. Ihan kauhean outoa, jos tästä ole kirjoitettu mitään. Kukaan elämäntilannelapseton ei halua joutua prosessoimaan tilannettaan tällaisten avulla. Kysyn vielä Simpukasta, olisiko heillä jotain kirjasuosituksia, ja jos heilläkään ei ole, kirjoitan sen hemmetin kirjan itse.
Kirjoita se hemmetin kirja! :) Olen lukenut niin monta hyviä "Kirjoitan sen sitten itse!"-kirjoja. Tai no, olen lukenut kaksi. Yksi joka käsitteli yksin lasta odottamista, ja toinen joka käsitteli yksin lasta hankkimista. Olisi ehdottomasti tarve myös kirjalle joka käsittelee yksin lasta haluamista. Minä ostaisin sen heti!
VastaaPoistaHaluaisin lukea nuo kirjat, joista kerroit! Muistatko nimiä?
PoistaMulle tuli Helmetiä selaillessa vastaan sellainen kuin Terhi Koulumies / Vauvaa vailla. Se on romaani, mutta kirjan asiasanoissa oli mainittu "sinkut". En ole lukenut, enkä nyt ehdi lukemaan, mutta jos vaikka sä kiinnostuisit :-)
PoistaEnsimmäinen oli "Single Mothers by Choice: A Guidebook for Single Women Who Are Considering or Have Chosen Motherhood", kirjoittanut Jane Mattes. Aika sukupuolistereotyyppinen ja amerikkalainen, muuten hyvä. Toinen oli "Musta tulee perhe! Voimakirja yksin odottville", kirjoittanut Mantu Eve. Tosi mukava ja informatiivinen kirja!
VastaaPoistaSiis ensimmäinen olikin toinen ja päinvastoin. Kyllä kirjojen nimistä käy ilmi kumpi on kumpi! :)
VastaaPoistaTykkäsin paljon tuosta Musta tulee perhe- kirjasta. Siinä on paljon esim jaksamisesta, joten voisi sopia myös parisuhteessa oleville. Mun tuttavapiirissä ainakin on ollut sellaista että mies ei juuri osallistu ja nainen on kuin yksinhuoltaja. Huoh..
VastaaPoistaMietin, että tuleeko itsellisesti äidiksi ryhtymisestä tulevaisuudessa enemmän ja enemmän yleistä. Ainakin isoissa kaupungeissa vissiin tämä on ollut nousujohteista. Jotenkin tosi mielenkiintoinen ilmiö. Missä mättää että parisuhteita ei muodostu? Tai mitä jos se ei olekaan negatiivinen vaan ihan positiivinen muutos? On kiva ajatus, että perheet voisi muodostua paljon monimuotoisemmalla tavalla kuin perinteisesti ajateltuna. Ainakin naisen näkökulmasta vapauttava ajatus mutta en tiedä syrjäyttääkö se miehiä, he kun eivät voi ryhtyä isäksi yksin. Islannissa kuulemma on euroopan korkein syntyvyys. Kaikki tykkäävät lapsista ja he ovat luonnollisesti oleellinen osa yhteiskuntaa. Miksi täällä meillä syntyvyys vaan laskee? Onko kyse kuitenkin taloudellisista asioista, työttömyydestä vai muuten vaan huonovointisuudesta? Miksi lasten hankkiminen nähdään niin herkästi riesana ja elämää hankaloittavana asiana eikä niinkään luonnollisena (toki ei kaikille) elämään kuuluvana osa-alueena?
Luulen, että lasten hankkiminen nähdään herkästi riesana, koska me olemme niin yksin. Luontevia ja riittävän isoja apuverkostoja on nykyään aika harvalla. Ja sitten luulen, että se lapsenkavsvatus ei vain oikeasti sovi hirveän hyvin yhteen yhteiskunnan muiden vaatimusten, kuten työelämän, kanssa.
PoistaVoin myös omakohtaisesti sanoa - ja uskon, että tämä on naisilla ihan yleinen ajatus - että en missään tapauksessa aio lisääntyä miehen kanssa, joka asettuu perheessä lapsen asemaan passattavaksi. Luulen, että se on nykyään koko ajan hupeneva vähemmistö naisista, joka suostuu tuollaiseen kuvioon, että mies ei tee kotona mitään. Jännästi kuitenkin vielä kolmekymppistenkin miesten populassa on kumman paljon passattavaksi kasvatettuja tyyppejä.
Mä olen samoilla linjoilla. Luontaisten tukiverkostojen puute ja yhteiskunnan tukiverkostojen heikkous/arvaamattomuus ovat olleet ainakin minun kohdalla syitä, jotka ovat selkeinä olleet vaikuttamassa haluttomuuteeni hankkia lapsia. Myös työelämän vaatimusten vaikea yhdistäminen lapsiperhe-elämään on ollut mielessä, varsinkin kun mulla on ollut niskoillani myös omista sairaista vanhemmistani huolehtiminen.
PoistaMun kokemusten mukaan monet miehet ovat olleet ihan auliita osallistumaan kotitöihin ja ainakin puheissaan myös lapsen hoitoon sekä kasvatukseen. Eivät tietenkään kaikki. Aika monet miehet kyllä osallistumisestaan huolimatta suhtautuvat leppoisasti siihen, että nainen tekee enemmän kotitöitä.
Ongelmaa on ollut myös lapsen/lasten kasvattamisen visiossa. Ennen vanhaan lapsia vaan tupsahti sinne perinteiseen ja usein molemmille puolisoille tuttuun elämään, mutta sitä entistä elämää ei enää ole. Miesten kanssa on ollut vähän vaikeakin keskustella siitä, että miten sitä lasta sitten kasvatettaisiin. Mihin sitä ohjattaisiin? Mikä olisi sallittua ja mikä ei jne.? Jos itsellänikin on ollut jotain päähänpinttymiä, niin on ollut miehilläkin. Jollain miehillä on ollut nimi valmiina ja se on ollut aivan ehdoton asia. Yhdelle oli ehdotonta, että perheessä asuu koira ja koiran kuoltua otetaan seuraava koira jne. Eräällä oli lapsen harrastus valmiiksi mietittynä ja siihen harrastukseen molempien vanhempien olisi täytynyt osallistua aktiivisesti. Eräs viimeisimmistä kertoi ilmoitusluonteisena asiana, että lapsi tulisi vähintään joka toinen viikonloppu vierailemaan miehen vanhempien luona yli 400 kilometrin päässä.
Tää on todella mielenkiintoista pohdintaa! Tästä vois tehdä vaikka ihan oman postauksenkin.
PoistaNuo Famnen redon mainitsemat kirjat ovat mielenkiintoisia. Onkohan muuten tuota jenkkikirjaa suomalaisissa kirjastoissa? Saisi olla ainakin isommissa kaupungeissa, joista sitä voitaisiin etälainata muuallekin maahan. Täältä kuitenkin lisäkannustusta Viuhtin omaan kirjahankkeeseen. Sulla on sana hallussasi ja tekstejäsi on miellyttävä lukea. Toki tässä mietin, että mitä se sellainen kirja tarkalleen ottaen sisältäisi. Sulla oli siitä varmaan visio :-) Joitain kirjoja on kai koottu myös blogissa tai lehdessä aiemmin julkaistuista kirjoituksista.
VastaaPoistaTuo asiantuntijuus on monipiippuinen juttu. Olen itsekin sellaisissa hommissa, että joskus koen itseni lapsettomana ihan työkyvyttömäksi. Joku fiksu on joskus sanonut, että "äitiys tuo naiselle valtavasti sosiaalista hyväksyntää". Suon tuon hyväksynnän toki perheellisille, mutta olisihan se mukavaa, jos kääntöpuolena ei olisi lapsettomien luokitteleminen outoihin, ei-hyväksyttyihin jne. Eilen viimeksi kaduin sitä, että puhuin edessä olevasta jalkahoidosta pienten lasten äideille. Sain pahoja katseita ja hiljaisuutta. Minä hunningolla elävä paheellinen ja vastuuton (=lapseton) sinkkupetonainen. Miesten ja lapsensa jo isoiksi kasvattaneiden naisten kanssa sujuu hyvin, kuten tietty muiden lapsettomien.
No ei muuten ole visiota :D Otan ideoita vastaan. Mitä haluaisitte lukea?
Poista"Äitiys tuo naiselle valtavasti sosiaalista hyväksyntää." Niin hyvin sanottu! Me muut ollaan vähän semmoisia hankalasti luokiteltavia, epämääräisiä epänaisia. Mua todella kiinnostaa, mikä olisi meille sopiva tapa elää. Ainakaan mitään hyvää ja kivaa emme ilmeisesti ansaitse, koska joku siitä aina pahoittaa mielensä. Olen vuosia asiaa pohdittuani päätynyt siihen, että ainoa oikea tapa elää lapsettomana sinnkunaisena on olla vaatimaton, hiljainen ja seksitön nunna, joka ei itse tarvitse eikä halua mitään, vaan omistaa elämänsä muiden (esim. lapsiperheiden) hyvinvoinnille.
Joo, mäkin olen ymmärtänyt että lapsettoman (sinkku)naisen tulisi olla vaatimaton, hiljainen, huomaamaton ja seksitön nunna. Tästä teemasta olisi paljon kerrottavaa. Ehkä jatkan aiheesta omassa blogissani. Lapsettomat ja sinkut itse asiassa tutkimusten mukaan tekevät aika paljon vapaaehtoistyötä ainakin Yhdysvalloissa. En tiedä, onko asiaa Suomessa tutkittu. Tunnen kyllä vapaaehtoistöitä aktiivisesti tekeviä lapsettomia sinkkuja. Kerran törmäsin asiaan ihan konkreettisesti, kun mulle sanottiin, että sinkun yhteiskunnallinen tehtävä on auttaa lapsiperheitä esimerkiksi vapaaehtoistyön kautta. Siis oikein yhteiskunnallinen tehtävä! Miksi juuri lapsiperheitä? Miksei vanhuksia, luonnonsuojelua, korkeakulttuuria tai perinnehistoriaa?
PoistaKyllä mä luulen, että jossain aivoissasi sulla on visio siitä, mitä haluaisit lukea. Mun uusimmassa blogitekstissä on enemmän omasta tilanteestani, joka on.. ..no, sanotaanko vaikka kompleksinen. Haluaisin varmaan lukea juuri tuosta epänaiseudesta ja nunnaodotuksista. Ja siitä, ettei saa puhua jalkahoidoista pienten lasten äitien kuullen. Että jää ulkopuoliseksi. Haluaisin lukea mahdollisuudesta yrittää yksin äidiksi ja haluaisin lukea siitä, että päätyykin valitsemaan lapsettomuuden, joka on eri asia kuin se, että joutuu tyytymään lapsettomuuteen.