Hupsista, edellisestä päivityksestä on vierähtänyt kuukausi. Kaikki on niin söpöä ja pörröistä, etten saa kirjoitettua mitään. En halua tehdä tästä parisuhdeblogia, mutta tämänhetkinen elämäntilanteeni on aiheuttanut hetkellistä sinkkuaiheiden ehtymistä. Olen tavannut upean ihmisen. En tiedä vieläkään miten tässä käy, eikä minun tarvitse tietääkään. Nyt on oikein hyvä näin. Melkein kuuden vuoden parisuhteettomuuden jälkeen olen joutunut harjoittelemaan hampaat irvessä toisen ihmisen päästämistä reviirilleni. Onneksi mies on kärsivällinen.
On jotenkin hätkähdyttävää, miten paljon pariuhdestatus määrittelee ihmisten olemista. Tämä asia ei ole minulle yllätys, koska olen tehnyt tästä oikein tällaisen bloginkin ja jaksanut naputella tekstejä aiheesta monta vuotta. Nyt kun asioita on taas päässyt kurkistelemaan vähän toiseltakin puolelta, pysyn edelleen kannassani. En saa edes kiinni siitä, mikä kaikki on muuttunut nyt kun jo hetken aikaa ei ole ollut vain minä vaan on myös me. Minuun suhtaudutaan jotenkin eri tavalla. Olen kai helpommin hahmotettava, ymmärrettävämpi yksilö. En ole se, joka määritellään parisuhteen puuttumisen kautta, vaan tasavertainen muiden kanssa. Ja vaikka kuinka pohdin asiaa, mielestäni en ole muuttunut ihmisenä yhtään mihinkään.
Juhlimme itsenäisyyspäivän aattoa isolla porukalla baarissa. Sen jälkeen kun seurueen ensimmäinen oli kantanut pöytään pullon kuohuviiniä ja lasit kaikille, muutkin innostuivat tarjoamaan kierroksia. Jos nyt kävisi niin, että sinkkuuteni olisi lopullisesti ohi, tulen muistamaan aina tämän: Sinkku maksaa usein tuplasti kaikesta. En hyväksy sitä, että jos reiluuden nimissä jokainen tarjoaa jotain, pariskunnat maksavat kulunsa puoliksi ja sinkut joutuvat hoitamaan homman yksin. Siksi pariskunta tuo pöytään kaksi pulloa silloin kun sinkku tuo yhden. Tästä aion pitää kiinni silloinkin, jos siitä kiinnipitäminen ei ole minulle itselleni edullista.
Samaisessa illanvietossa huomasin puolustavani porukan ainoaa sinkkua, kun muut alkoivat hyväntahtoisesti parittaa häntä. Kerroin, että silloin kun itse olin sinkku (kornia, koska tästä on aikaa noin kaksi sekuntia), tuntui todella raskaalta olla paritusyritysten kohteena. Ehdotin, että puhuttaisiin jostain muusta, ja se sopi kaikille ihan hyvin. Ei kukaan parituksillaan varmasti mitään pahaa tarkoita, sellaisten asioiden puhuminen sinkuille ja sinkuista nyt vain sattuu olemaan tapana.
Nyt ilmassa leijuu kysymys: Mitä tehdä tälle blogille, jos seurustelu jatkuu? Sinkkuuden lisäksi blogissa on toki ollut paljon muitakin teemoja, esimerkiksi lapsettomuuteen ja yhteiskuntaan liittyviä. Olen kummallisessa ja onnellisessa välitilassa, jossa en oikein tiedä kuka olen ja mitä edustan. Täällä on kauhean mukavaa, mutta aivoni ovat muuttuneet pumpuliksi.
Tosi kiva kuulla, että juttu miehen kanssa on jatkunut :) Toivottavasti et kuitenkaan kokonaan lopeta bloggaamista.
VastaaPoistaOlisi mielenkiintoista tietää, minkä itse ajattelet olleen parisuhteen löytymisen "resepti", jos nyt käy niin, että tuosta kehkeytyy vakiintunut ja pitkäaikainen suhde? Ajatteletko, että suhteen löytyminen tai löytymättömyys on pelkkää sattumaa, ja että nyt sinulla kävi lopultakin hyvä tuuri? Vai kävikö sittenkin niin, että rakkaus löytyi "kun sitä vähiten odotti", sitten kun tavallaan jo päästi siitä haaveesta irti?
Jos olen oikein ymmärtänyt, niin olet juuri ennen suhteen löytymistä tehnyt ison elämänmuutoksen opiskeluiden suhteen, ja olen myös (varmaan osin rivien välistä) lukenut, että olet entistä vahvemmin alkanut elää omaa elämääsi ja myös ollut siihen oikeasti tyytyväinen. Ehkä tämän vuoksi mietin tuota jälkimmäistä vaihtoehtoa ja "saat sen mistä luovut" -tulkintaa.
Minulla tosin on korostettu taipumus lukea ihmisten elämäntapahtumia narratiivisesti, tarinoina, ja nähdä ehkä vähän mystisiäkin syy-seuraussuhteita siellä, missä niitä ei oikeasti ole. Elämässä vaan näyttää olevan paljon enemmän järkeä, kun asioita katsoo siten :)
Suhtaudun hyvin rauhallisesti parisuhteen tulevaisuuteen siinä mielessä, etten katsele vielä kovin pitkälle. Osin tämä johtunee perusluonteestani, ja osin myös varmaankin siitä, että elämässä on jo ehtinyt tapahtua kaikenlaista. En tiedä kuulostaako "mikään ei ole varmaa" -asenteeni katkeralta pessimismiltä, mutta minulle se ei sitä ole. Minulle se on enemmänkin toiveikasta ajattelua: Elämä kantaa kyllä, kävi mitä kävi.
PoistaKonkreettisesti tämän miehen tapaaminen johtui omasta aloitteellisuudestani. Olen vuosien varrella kysellyt tutuilta sopivissa tilanteissa hyvinkin avoimesti, tuntevatko he sinkkumiehiä, koska haluaisin treffeille mielummin tutun kuin netin kautta. Yli viisi vuotta vastaus oli joka kerta ei: Kukaan tuntemani ihminen ei edes tuntenut ketään sinkkua. Viime kesänä kävi kuitenkin sellainen ihme, että yhden tutun tuttavapiiriin mahtui tällainen harvinainen olento, joten ilmoitin sitten ykskantaan lähteväni treffeille tämän tutun tutun kanssa :) Homma eteni siitä sitten nopeasti.
Olen tosiaan tehnyt isoja elämänmuutoksia, ja uskon että se osaltaan on kyllä vaikuttanut oikeastaan kaikkeen. Kieltämättä tähän tilanteeseen voisi sopia vähän sellainen "saat sen mistä luovut" -tyyppinen ajatus. Toisaalta yksin eläminen sellaisessa elämänvaiheessa, jossa "kaikki muut" ympärillä näyttävät pariutuvan ja perheytyvän, on kyllä vaatinut hirmuisesti aivotyöskentelyä, enkä tiedä olisiko asioita voinut tehdä tämän nopeammin. Postaan kohta yhden linkin, yle podcastin, jossa pari sinkkunaista pohtii osin vähän samanlaisia kysymyksiä.
Lopulta taidan kuitenkin uskoa sattumaan. Nyt kävi näin, mutta olisi voinut käydä toisinkin. Kivempi näin vaihteeksi :D
Jatka ihmeessä blogia! Tai voit aloittaa uuden? Itsekin pitkään sinkkuna olleena ja nyt pariutuneena tuntuu että suhtaudun parisuhteeseen jotenkin vähän eri tavalla kuin ne joille se on ollut itsestään selvyys. Sinkkuus on tosi syvällä identiteetissäni ja välillä kamppailen edelleen sen kanssa, missä määrin olen minä vai me ja kuinka paljon tarvitsen sitä omaa tilaa, vaikka nyt jo oltu kolme vuotta yhdessä. Puhumattakaan sitten sitä jos tulee lapsikin kuvioihin!
VastaaPoistaJoka tapauksessa, kaikke hyvää ja ihanaa teille ja sinulle! ❤️
Kiitos <3 !
PoistaMinusta tuntuu myös, että kävi miten kävi, jos on elänyt ns. parhaat pariutumisvuodet yksin, sinkkuuden kokemus jää ikuisesti mukaan. Onkohan siinä jotain vähän samantyyppistä kuin ns. lapsellisilla lapsettomilla? Minua kiinnostaa paljon, miksi olo on niin paljon kevyempi avecillisena kuin avecittomana? Miksi minua kutsutaan enemmän mukaan nyt kun seurustelen? Kuinka paljon tästä johtuu minusta ja kuinka paljon ympäristöstä? Olen tyytyväinen siitä, että olen oppinut tuntemaan itseni "minuna", en vain osana "meitä".