Kun on näin vanha, kaikki ei ole enää mahdollista. Elämässä on jo asioita, jotka ovat lopullisia. Minun ensimmäinen lopullinen asiani taisi olla se, etten tule koskaan saamaan sellaista tarinaa, jossa tapaan miehen, rakastun ja me yritämme yhdessä saada lapsia. Sitä, voiko lapsia saada, ei tietenkään voi kukaan itse päättää, mutta tuntuu edelleen vähän uskomattomalta, etten koskaan päässyt edes yrittämään jonkun erityisen ihmisen kanssa.
Näistä asioista jutellessani kannustava äitini yritti lohduttaa: "Mutta eihän sitä koskaan tiedä". Hermostuin. Kyllä sen nyt tietää. Jos ikää on melkein neljäkymmentä ja ihminen taistelee jo tietään yksin hedelmöityshoitoihin, on katsottava totuutta silmiin. Kaikki asiat tässä maailmassa eivät ole asennekysymyksiä.
Luopuminen elämän isoimmasta haaveesta on paitsi surullista myös raivostuttavaa. Miten voi olla mahdollista, että ne vuodet, kun ystävät perustivat vieressä perheitä, minä ravasin toinen toistaan epätoivoisemmilla nettitreffeillä yrittämässä olla olematta "nirso" ? Samaan aikaan takaraivossa pihisee pieni itsesyytöksen ääni: Miksi en luovuttanut jo aiemmin ja hakeutunut yksin hedelmöityshoitoihin vaikka viisi vuotta sitten, kun mahdollisuudet olisivat olleet paremmat? Miksi en suostunut uskomaan, etten tule löytämään elämäni miestä ajoissa?
Hedelmöityshoitojen loppuminen koronan takia tuntuu nyt välillä niin ahdistavalta, että tekisi mieli kiipeillä pitkin seiniä. Lisäksi sosiaalinen eristys aiheuttaa vielä sen, että aikaa näiden asioiden pohtimiseen on liikaa. Ja kuitenkin tiedän myös olevani onnekas. Minulla on vielä mahdollisuus edes yrittää saada lapsi. Kaikilla ei ole sitäkään. On paljon niitäkin, joiden on ollut laitettava lapsihaaveelleen se vihonviimeinen piste. Aika näyttää, tulenko minä olemaan yksi heistä.
Lähetän rakkautta ja halauksia kaikille niille, joiden lapsitoiveisiin tuli nyt pitkä välilyönti tai piste pandemian vuoksi. Voimia myös kaikille yksin eläville!
helposti sitä tulee tavallaan katkeraksi kaikelle.sulkee silmänsä mahdollisuuksilta kun mielessä on saavutettava päämäärä.
VastaaPoistaklisee: jokaiselle on joku.halauksia ja jaksamista.
Kiitos! Saattaa nyt mennä vähän retotriikan puolelle, mutta olen miettinyt paljon surun ja katkeruuden eroa. Ison asian suremiseen kuuluu tyypillisesti vaihe, jolloin on vaikeaa nähdä vaihtoehtoja. Esimerkiksi lapsettomuuskriisi saattaa pakottaa ihmisen määrittelemään uudelleen elämänsä tarkoituksen ja oman identiteettinsä. Sellainen ei onnistu hetkessä, vastausten ja uuden mielekkyyden löytäminen on parhaimmillaankin vuosia kestävä vaikea prosessi. Lapsettomuus on myös kriisinä tuskallisen pitkä. Lasta saatetaan toivoa ja yrittää jopa kymmeniä vuosia ja lapsettomuuden kipu kertautuu eri tilanteissa läpi elämän, esimerkiksi silloin, kun muista tulee isovanhempia. Minun on vaikeaa nähdä lapsettomuutta surevia katkerina, koska sanaan katkeruus sisältyy aina mielessäni jossain määrin se, että huono fiilis on oma asennevika.
PoistaTuohon kliseeseen en osaa edes sanoa mitään. Ehkä olen sitten katkera :D
Laitan tän kommentin tämän tekstin alle (vaikka sulla on uudempiakin postauksia) kun se liittyy tän postauksen aiheeseen enemmän kuin uudempien postausten. Mun on pitänyt monta kertaa kommentoida sulle ja kiittää blogista. Arvostan todella sitä, että oot pukenut sanoiksi sun kokemuksia jo monta vuotta. Sulla on monesti todella hyviä havaintoja, osaat sanoittaa ne ja musta vaikutat myös älykkäältä. On seurannut sun blogia joitakin kuukausia nyt ja haluaisin lukea sen joskus kokonaan läpi. Kiitos siis koko blogista!
VastaaPoistaItse oon parisuhteessa, mutta kumppani ei ilmeisesti halua lasta. Mä oon 31. Nyt joudun miettimään jätänkö suhteen tämän asian takia. Haluanko lasta niin paljon, että uhraan parisuhteen? Kumppanin kanta on ollut vaihteleva, mutta painottunut selkeästi kielteiseen kantaan, joten saan syyttää itseäni jos rakennan elämäni sen haaveen päälle, että hän muuttaa mielensä. Enkä myöskään halua painostaa tai pakottaa häntä vanhemmaksi.
Vaikka meillä on kanssasi erilaiset tilanteet, niin jotenkin on helpottanut lukea sun vaiheiluja sen kanssa haluaako lapsia vai ei. Mä olen arponut sitä haluanko lapsia vai en nyt kohta 7 vuotta. Tai siis syvällä sisimmässäni tiedän, että haluan, mutta en tiedä millä hinnalla ja kuinka tosissani. Huomaan, että tuun surulliseksi, kun ajattelen että mulla ei olisi lapsiperhe-elämää. Toisaalta oon pitkään liittänyt lapsen saamisen parisuhteeseen, mikä nyt on alkanyt muuttua hiljalleen. Luulen, että kaipaisin parisuhdetta perhe-elämässä vähän narsistisistakin syistä: kumppanin ihailemaan vatsan kasvua ja tuomaan mielitekoruokia, tunne siitä että kumppani puolustaa meidän perhettä, kumppanin hellyys minua ja lasta kohtaan jne. Tällaisia vähän kliseisiä mielikuvia perheonnesta. Tosiasiassahan moni parisuhde kärsii siitä että kumppanit suuntaavat huomion lapsiin ja parisuhde väljähtyy aneemiseksi, sen jälkeen koko perhe kärsii kireistä väleistä ja lopulta tulee riitoja ja ero.
Seuraukset siitä että haluaisin lapsia olisi isot, koska tulisi varmaan ero. Lisäksi mietin ympäristön kuormistusta maailman ylikansoituksen takia. Jotkut toki pitää ihan tyhmänä, että henkilökohtaisella tasolla kantaa vastuuta maapallon kohtalosta, mutta mua pelottaa kyllä tää saastuminen, ilmastonmuutos ja väenpaljous enkä halua ajatella, että joutuisin pelkäämään lapsen tulevaisuuden puolesta, jos jossain vaiheessa tulee kamalat luonnonmullistukset. Tunnen monia biologeja, jotka on oikeasti tämän syyn takia hankkimatta lapsia.
Luulen, että mun pitäisi uskaltaa haluta... Ja sitten kun tietää haluavansa niin asiat järjestyisi sen mukaan. Musta tuntuu, että sulle on käynyt niin, että kun uskalsit haluta, niin suunta ja toiminta kääntyi siihen ja epäröintiä ei enää ollut. Mä toivoisin jotenkin löytäväni varmuuden itsestäni, niin että en katuisi esim. rikkontunutta parisuhdetta. Oon kuitenkin yhä varmempi ja varmempi, että haluan lapsen tai lapsia. Jotenkin helpottaa ja toisaalta pelottaakin kun puen sanoiksi näitä mun ajatuksia tässä kommentissa.
Olisin halunnut kysyä paria juttua sulta.
-Mietitkö ilmastonmuutosta, kun pohdit lapsen hankintaa? Tää on mulle henk. koht. ollut isoin ja pelottavin asia, joka on vaikuttanut siihen, että en ole 100% varma haluanko lapsia.
-Mietitkö koskaan sitä että hankkisitko lapsia homoparin kanssa? Tää ois mulle aivan ideaali vaihtoehto: 3-4 vanhempaa (riippuen siitä onko mulla parisuhdetta, itse oon siis lesbo), paljon isovanhempia, tätejä ja setiä, lapsen hoidon ja kulujen tasaantuminen, kaksi isää (ja mahdollisesti kaksi äitiä) ois musta huippua.
Moi! Kiitos ihanasta kommentista ja palautteesta! Mua lämmittää aina aivan sydänjuuria myöten kuulla, jos joku on saanut jotain irti kirjoituksistani.
PoistaTästä tulikin niin pitkä kirjoitus, että pitää näköjään julkaista kahdessa osassa.
Olin sun ikäisenä myös parisuhteessa, jossa oli eriävät toiveet lapsien suhteen. Meillä kävi niin, ettei puoliso puhunut asiasta, vaan se kävi ilmi lopulta vasta sen jälkeen, kun kaikki oli ollut kummallista ja ahdistavaa ja pitkään, ja eropäätös oli tehty. En koskaan saanut ihan tarkalleen selville sitä, kuinka iso osa parisuhteen ilmapiirin muuttumisesta johtui lopulta siitä, että hän ei uskaltanut kertoa minulle, ettei haluakaan lapsia.
Näissä asioissa ei voi neuvoa ketään, mutta kyllähän se lapsitoiveasia on sellainen kissa, että kun se on kerran nostettu pöydälle, ei sitä sieltä alas enää saa. Jälkikäteen ajattelen niin, että kunpa olisi ollut mahdollista käydä edes muutama kerta juttelemassa aiheesta yhdessä asiaan perehtyneellä ammattilaisella, jotta oltaisiin saatu sitä solmua auki.
Olet selvästi täysin kartalla siitä, millä merkeillä nyt pelataan, ja että tämä on kivulias peli. Jos jotain uskaltaisin neuvoa, se on se, että älä jää liian pitkäksi aikaa tuohon tuleen makaamaan. Jos lapsitoive on kova, voi olla aika katkera paikka sitten, jos aika ajoikin sen ohi. Mä olen käynyt juttelemassa yksin useammankin ammattilaisen kanssa aiheesta, ja se on kyllä auttanut paljon. Esimerkiksi Simpukan sivuilta löytyy asiaan perehtyneitä terapeutteja.
Oon surrut todella paljon minäkin sitä, että jos sitten onnistuisi tulemaan raskaaksi, ei olisi ketään silittelemässä sitä mahaa siinä. Haluaisin ehdottomasti tulla erityisesti huomioiduksi raskauden aikana. Haluaisin, että joku muu tekisi ruokaa ja imuroisi, jos olisin väsynyt, mutta myös, että minulle tuotaisiin kaupasta suolakurkkua ja kinuskikastiketta, jos olisi ihan pakko saada juuri sellaisia. Jos se on narsismia, niin olkoon sitten. Raskaus on aika pelottava asia, ja varmasti meistä jokainen toivoisi voivansa luottaa siihen, että saa olla huolenpidon ja huomioinnin kohteena, jos sellaista tarvitsee. Joskus myös esimerkiksi pahoinvointi voi olla niin kovaa, ettei kertakaikkiaan pärjää ilman apua. Olen lohduttautunut vähän sillä, että eivätpä nuo asiat näytä aina parisuhteissakaan toteutuvan. (Jos minulla olisi parisuhde, ne tietenkin toteutuisivat, koska en olisi muunlaisessa suhteessa ;))
Mutta sitten siitä varmuudesta. Enpä ole vieläkään varma :D. Nyt on vain jo ikää sen verran, että ei ole enää vaihtoehtoja. Emmin ja häilyn edelleen sinne tänne, mutta tiedän, että nyt on viimeinen hetki yrittää. Suru, epätoivo, pelko ja raivo kulkevat tässä toiminnan rinnalla edelleen. Tärkein kysymys tällä hetkellä on: ”Voinko kuvitella loppuelämäni ilman lasta?”. En voi. Siksi yritän. Olisi ollut viisaampaa yrittää jo aika monta vuotta sitten, mutta prosessoin tuon syyllisyyden sitten kaiken muun kuonan ohella, jos lasta ei tulekaan.
Jotenkin vähän nolottaakin sanoa, etten ole miettinyt ilmastokysymyksiä lapsihomman suhteen. Olen muuten suhteellisen ympäristötiedostava, joskin kaukana täydellisestä, mutta tähän elämän osa-alueeseen se ei ole koskaan ulottunut. Mahdollisen lapsen tulevaisuus toki huolettaisi, mutta ei niin paljon, että se olisi vaikuttanut toiveeseeni saada lapsi(a).
PoistaOlen jutellut kumppanuusvanhemmuudesta kahden ystäväni kanssa, toinen on homoseksuaali ja toinen hetero. Olen päätynyt siihen, ettei kumppanuusvanhemmuus ole kuitenkaan mua varten. Luulen olevani aika tarkka siitä, miten mahdollinen lapsi kasvatettaisiin, en ehkä ole persoonana tarpeeksi joustava sellaiseen järjestelyyn. Olen silti ehdottomasti sitä mieltä, että kumppanuusvanhemmuus voi olla erittäin hyvä järjestely, kun asiat on puhuttu todella hyvin auki, ja mielellään tähänkin käyttäisin ihan ammattilaisen apua. Mulla on lähipiirissä muutama oikein hyvin toimiva apilaperhe, joissa on onnellisia ja hyvinvoivia lapsia.
Toivon sulle voimia, jaksamista ja viisautta tehdä päätöksiä, olet todella vaikeassa tilanteessa. Mua on auttanut aina kaikista eniten puhuminen, puhuminen ja puhuminen. Tärkeintä on, ettei jää asian kanssa yksin.
Ai kauheaa, kuulostipas se lattealta. :D Nää on niin isoja asioita, ettei näistä voi oikein uskottavasti sanoa mitään järkevää. Toivottavasti tunne kuitenkin välittyy. Uskon tietäväni jotain siitä, mitä käyt nyt läpi.