"Joitain vuosia myöhemmin löysin Väestöliiton lanseeraaman termin tilaani: elämäntilannelapseton. Sillä tarkoitetaan ihmistä, joka haluaisi lapsia, mutta ei voi niitä hankia vaikkapa elämänkumppanin puutteessa tai koska rahoitus hedelmöityshoitoihin puuttuu. Minulta uupuivat nämä molemmat. Tuntui ihmeellisen hyvältä löytää taudilleni nimi. Se tarkoitti sitä, etten ollut ainoa, jonka päiviin kasvoi tyhjyyden haamu kumppaniksi, jonka sisällä oli musta, kipeä kivi.
Vuosien myötä lapsettomuudesta kasvoi kupera peili. Se taivutti elämäni itsensä ympärille, heijasti onttoja kuvia, sulki ovia ympärilläni määrätietoisesti. Järkeä ja tunnettakin vastaan se aina väitti: Minä en ole tarpeeksi hyvä äidiksi. Minä en kelpaa.
Lapsettomuudesta tarkasteltuna maailma ympärilläni vähitellen muuttui pysyvästi. Aloin välttelemään vauvoista täysiä kahviloita, jättämään väliin häitä ja ristiäisiä. Pysyttelemään kaukana lasilaatikon onnesta, jatkamaan uhmankin uhalla itsenäisen naisen reissuelämääni.
Mutta laatikko ei ottanut kadotakseen. Aina palatessani kotiin se oli vain kasvanut. Nielaissut sisäänsä yhä suuremman piirin ystäviäni, käynyt vain kirkkaammaksi, läpäisemättömäksi. Sen pinnalta näin nyt heijastuksen itsestäni, minusta, jolta puuttuu miehen ja lapsen rakkaus. Ja luisen huomisen, loppuelämän surun. Ihmiset ympärilläni jakautuivat kahteen. Niihin joilla on, ja niihin joilla ei ole. Lisäsin pian uuden määritteen listaani: arvoton."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti