Sekundaarinen lapsettomuus

On hyvin tärkeää, että puhutaan erilaisista lapsettomuuksista, esimerkiksi sekundaarisesta. Sekundaarinen lapsettomuus (hieman epäonnistunut termi mielestäni) tarkoittaa sitä, että perheessä on jo yksi tai useampi lapsi, ja lisää olisi toiveissa, mutta toiveet eivät toteudu.

HS: Sekundaarinen lapsettomuus

Simpukka ry:n toiminnanjohtaja Lindfors kertoo jutussa, että keskustelupalstalla puhutaan siitä, kuka on oikea lapseton. On helppo ymmärtää, että ensimmäistään toivova saattaa vähätellä sekundaarisesta lapsettomuudesta kärsivän surua. Surussa ei kuitenkaan auta se, että siitä joutuu tuntemaan syyllisyyttä. Vertaistuki on korvaamatonta, ja jos surustaan ei saa puhua, jää yksin.

Minusta tuntui ennen, etten saa surra lapsettomuutta, koska se ei ole biologista, vaan kumppanin puutteesta johtuvaa. Nyt minusta ei enää tunnu siltä. On helppo antaa tilaa toistenkin iloille ja suruille, kun ei tarvitse piilotella omiaan.

Tahaton lapsettomuus on henkilökohtainen kokemus, eikä kenelläkään ole oikeutta kritisoida toisen tunteita siihen liittyen.

Testaa koska olisi kannattanut tehdä lapsia

Hei tahattomasti lapseton lukija, haluatko hyperventiloida hieman? Haepa paperipussi ja tee tämä testi:

HS: Olet myöhässä

"Jotta pariskunta voisi saada yhden lapsen vähintään 90 prosentin todennäköisyydellä, tutkijoiden mukaan yrittäminen tulisi aloittaa, kun nainen on enintään 35 vuotta. Tämä koskee tapauksia, joissa pari hyväksyy koeputkihedelmöityksen."

Jos pariskunnalle riittää pienempi todennäköisyys, voi aloittaa myöhemmin, varsinkin jos pariskunta on valmis harkitsemaan koeputkihedelmöitystä. Pariskunnan pitää kuitenkin muistaa, että naisen hedelmällisyys laskee kuin lehmän häntä ja siksi laskennallisesti pariskunta aloittaakin oletettavasti toisen lapsen yrittämisen kun ensimmäinen on 15 kuukauden ikäinen.

Pariskuntaraukat, kauheat paineet.

Eiväthän ne biologiset faktat tietysti minun ketutuksestani muutu mihinkään. Vaan on meitä silti sellaisiakin tahattomasti lapsettomia, jotka eivät ole osa pariskuntaa ollenkaan. Mietinkin täällä sohvalla nyt toiveikkaana, että ehkäpä me olemme sillä tavalla biologisesti erityisiä, että meidän tulisi aloittaa yrittäminen vasta vähän myöhemmin.

Blogisuositus

Kovasti vauvakuumeileville elämäntilannelapsettomille löytyi tänään loistoblogi! Tsekatkaapa tämä:

http://donnavauvatonna.blogspot.fi/

Nirsompaa deittailua?

Pakotan itseni nettitreffeille nykyään noin kolmen kuukauden välein. (Väliajat toivon, että tapaisin jonkun kivan kuitenkin jossain muualla.) Näin vanha vanhapiika ei saa olla nirso, enkä ole ollutkaan. Joku tässä nyt kuitenkin menee väärin, kun treffit tuntuvat toistavan aina samaa kaavaa: Jos minä olen hiljaa, kukaan ei puhu mitään. Mies, varmasti fiksu ja herttainen ihminen, potee valtavaa sosiaalista jännitystä, eikä saa sanaa suustaan. Aikasempia seurustelusuhteita hänellä ei juurikaan ole ollut, ja kiinnostuksenkohteet ovat sillä tavalla spesifejä, ettei keskustelua oikein synny asiaan vihkiytymättömän kanssa.

Otan itse yhteyttä miehiin vähintään yhtä paljon kuin saan itse yhteydenottoja. Profiilissani lukee, että etsin sosiaalista miestä, jonka kanssa on helppo jutella. Koen itse olevani vähän ujo, mutta pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että kalibroin normaalin sosiaalisuuden aivan väärään paikkaan kolme-neljäkymppisten sinkkumiesten populan kanssa asioidessani. Taidankin olla aivan käsittämätön sosiaalisten taitojen velho, jolla riittää juttua aiheesta kuin aiheesta ja joka pelastaa vaivaannuttavat tilanteet käden käänteessä.

Treffit tuntuvat rankoilta, kun joutuu pitämään kovasti huolta siitä, että tilanne ei olisi miehelle liian hankala. Olen myös koittanut olla pitämättä siitä huolta ja ollut hiljaa minäkin, jos keskustelu ei tunnu kantavan. Tylsistyn kuitenkin lopulta aina, ja kyselen sitten niistä tietokonepeleistä, ohjelmointikielistä, tai mitä näitä nyt onkaan. Kerron myös itse, mistä minä pidän ja mikä minua kiinnostaa, mutta tämä ei tunnu resonoivan. Kyselen, kuuntelen, arvostan, ymmärrän ja vien keskustelua eteenpäin, jotta toisella olisi helpompi olla. Ja vaikka meillä ei ole mitään yhteistä, välillä käy niin, että mies ihastuu minuun kovasti. Ehkäpä kovinkaan moni nainen ei ole ollut hänelle ennen ystävällinen.

Miksi löydän netistä miehiä, jotka muistuttavat kovasti toisiaan, mutta joiden kanssa minulla ei ole mitään yhteistä? On aivan selvää, että teen jotain väärin. Onko tullut aika ryhtyä nirsommaksi ja siirtyä kuitenkin pinnallisempiin hakukriteereihin?

Ruuhkavuodet

Tajusinpa juuri, että kaikilla muilla lähipiirissä on nyt ne Ruuhkavuodet paitsi minulla. Piti ihan googlata: "Ruuhkavuodet alkavat siitä, kun lapset syntyvät ja siitä vauhti vain kiihtyy. Eivät ne pääty siihen, että lapset lentävät pesästä – päinvastoin."

Helsingin uutiset: Naisen ruuhkavuodet eivät lopu koskaan

Tästä minä nyt jään osattomaksi, ja jos niiden ruuhkavuosien tosiaan pitää kestää koko loppuelämän, enkä saakaan perhettä, jään koko ilmiön ulkopuolelle pysyvästi. Ruuhkatytöstä ei tullut ruuhkaäitiä eikä sitten ruuhkamummoa. Elämä on onton rentoa ja leppoisaa.

Naisen ruuhkavuodet eivät siis lopu koskaan, mutta onko sitten nainen ollenkaan, jos ne eivät koskaan alkaneetkaan? Auttaisiko se edes vähän, jos kuitenkin pitäisi meteliä siitä, miten perkeleellinen kiire on koko ajan? Ja entäpä miesten ruuhkavuodet? Onko miehilläkin ne ja loppuvatko ne joskus?

Onneksi on sentään ne vaihdevuodet.

Tarvitaan uusi suunnitelma

On tuntunut pitkään siltä, ettei minulla ole enää mitään sanottavaa parisuhteettomuudesta tai elämäntilannelapsettomuudesta. Ei suinkaan siksi, että kaikki olisi jo sanottu, vaan siksi, etten ole jaksanut välittää. Olen elänyt yksin kohta neljä vuotta, mutta keskittynyt viime aikoina päätoimisesti johonkin aivan muuhun kuin puuttuvan parisuhteen tai lasten miettimiseen. Talven jälkeen olen saanut itseni pakotettua muutamille epäonnisille treffeille, mutta rehellisesti sanottuna en jaksa yrittää enää yhtään. Teen muita asioita. Tiedän, ettei yksineläjän identiteetin omaksuminen auta pariutumista, mutta minä en jaksa enää etsiä enkä toivoa tämän projektin suhteen yhtään mitään. Olen viime aikoina kaivannut jotakuta vierelleni enää hyvin harvoin, lähinnä silloin kun en saa purkkia auki tai kauppakassit painavat liikaa. Näin on ihan hyvä. Ei täydellistä, mutta sellaista keskimääräisen mukavahkoa. Sopivan miehen löytäminen tuntuu niin epätodennäköiseltä, ettei asian ajatteluun kannata tuhlata enää enempää aikaa.

Mitähän sitä tekisi loppuelämällään, jos ei rupeaisikaan kenenkään puolisoksi eikä äidiksi?

Uusi juttuni Väestöliiton blogissa

Hei kaikki,

Olen ollut laiska sinkku. Hiljaisuuteni ei johdu siitä, että olisin pariutunut. Tässä anteeksipyyntönä linkki uuteen tekstiini Väestöliiton sivuilla:

Sinkkuhäpeää Väestöliitossa