Minulle tarjottiin kevättalvella määräaikaista työpaikkaa, jonka halusin kovasti. Työn vastaanottaminen tarkoittaisi kuitenkin irtisanoutumista vanhasta turvallisesta vakituisesta työstäni, jota olin inhonnut syvästi jo vuosia. Paluu opintovapaalta saman sorvin ääreen ei houkutellut tippaakaan. Ratkaisu ei ehkä olisi muuten vienyt yöunia, mutta minä sain siitä kriisin aikaiseksi: Jos ottaisin vastaan määräaikaisuuden ja työelämä muuttuisi epävarmaksi, miten kävisi mahdollisen hedelmöityshoitoprojektin? Siihen kai tarvittaisiin jotakuinkin säännölliset tulot.
Hermoiltuani asiaa muutaman viikon, HUS sitten julkaisikin tiedon, että hedelmöityshoitoja alkaa saada myös julkisella puolella joskus lähitulevaisuudessa (tämänhetkisen tiedon mukaan mahdollisesti loppuvuonna). Sekään ei välttämättä ole vielä minun tilanteessani pelastus, koska hoitojen ikäraja on noin 40 vuotta, en tiedä ehtisinkö enää mukaan. Olin todella ahdistunut päätöksestä, enkä tiennyt kuinka valita. Päätin sitten, etten voi elää tulevaisuudessa ja otin uuden työn vastaan.
Sen jälkeen olenkin sitten pääasiassa tehnyt töitä, juuri millekään muulle ei ole jäänyt aikaa eikä energiaa. Toisaalta olen kiitollinen, ettei minulla ole kesälomaa tänä vuonna, olen kyllästynyt keksimään itselleni tekemistä toisten vauva- ja parisuhdekuvioiden oheen. Yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta vastaan taistelu on kokopäivätyötä sekin. Olen tyytyväinen ratkaisuuni. Kai. Onhan se ihan mukavaa, että töissä ei ole päivittäin niin turhauttavaa, että tekisi mieli hakata päätään seinään. Eikä sitä vauvaa nyt ihan oikeasti ole olemassa muualla kuin minun mielikuvituksessani.
Elokuu on alkamassa ja seuraavan kuukauden aikana sekä kaksi ystävääni että pikkusiskoni saavat vauvan. He ovat kaikki vähintään kuusi vuotta minua nuorempia. Minä olen edelleen jumissa. Käyn treffeillä aina kun jaksan ja turhaudun. Yhtenä päivänä olen aivan varma, että lähden yrittämään lasta yksin, seuraavana en voi käsittää, kuinka eilen edes ajattelin pystyväni selviämään sellaisesta.
Tällaiset fiilikset hävettävät, ja siksi niistä kirjoitankin: Pääni on taas tällä hetkellä niin täynnä vauvoja ja raskauksia, että huomaan pinnan olevan kireällä. Kävelin tänään tauolla töistä lähikauppaan ja olin törmätä nuoreen naiseen. Nainen ei katsonut lainkaan eteensä, sillä hän keskittyi kävellessään peilailemaan valtavaa raskausvatsaansa näyteikkunoista. En koskaan oikeasti kivahtele ihmisille kadulla, mutta päässäni sanoin muutaman valitun sanan tälle ihmiselle, joka siis ei tehnyt oikeastaan mitään sen kummempaa kuin käveli kadulla katsomatta eteensä, kuten noin 80 % meistä muistakin jossain vaiheessa päivää, yleensä kännykän takia. Näen liikaa vauvavatsoja, kestokyky on koetuksella. Ja silloinhan niitä vasta alkaakin nähdä joka puolella.
Lisäksi huomaan tuijottavani lapsia niin, että joku varmaan soittaa kohta poliisit. Mietin, olisiko minun mielikuvituslapseni yhtä ihana höpöttäjä kuin naapurin pieni tyttö. Järjestäisikö hän spontaaneja tanssiesityksiä puistossa, kuten tänään näkemäni 4-vuotias? Rakastuisiko hän kirjastoihin, niin kuin kirjastossa näkemäni hyllyjen välissä poukkoilevat pienet koululaiset? Miltä hän näyttäisi? Olisiko hänellä vaalea tukka, niin kuin minulla pienenä?
Sitten mietin, onko tämä vauvakuumetta. Tai lapsikuumetta. Päädyn yleensä siihen, ettei se ole. Välillä pelkään, että tämä on jo surutyötä. Kunpa saisin jostain jonkin selkeyden. Mistä ihmeestä voi tietää, pystyykö olemaan vanhempi yksin? Mistä voi tietää, jaksaako sen, ettei mahaa ole silittelemässä kukaan, ettei kukaan auta, jos raskaus uuvuttaa, kukaan ei tule neuvolaan mukaan eikä iloitse yhdessä lapsen kehityksestä? Ja sitten vielä ne 18 vuotta ja loppuelämä sen vauva-ajan jälkeen. Onko se, ettei tiedä, merkki siitä, ettei pidä edes yrittää?
Genevieve Roberts kirjoitti tällaisen kirjan. Lukeaa tämä! Roberts on brittiläinen toimittaja, joka koki monta eroa ja muutaman keskenmenon ja huomasi, että kolmenkympin jälkeen miehen löytäminen muuttuu hyvin hankalaksi. Hän onnistui saamaan lapsen lahjasolulla. Olen puolessavälissä kirjaa ja rakastan sitä. Mutta hitto soikoon: Genevievekin oli varma.
