Pakotan itseni nettitreffeille nykyään noin kolmen kuukauden välein. (Väliajat toivon, että tapaisin jonkun kivan kuitenkin jossain muualla.) Näin vanha vanhapiika ei saa olla nirso, enkä ole ollutkaan. Joku tässä nyt kuitenkin menee väärin, kun treffit tuntuvat toistavan aina samaa kaavaa: Jos minä olen hiljaa, kukaan ei puhu mitään. Mies, varmasti fiksu ja herttainen ihminen, potee valtavaa sosiaalista jännitystä, eikä saa sanaa suustaan. Aikasempia seurustelusuhteita hänellä ei juurikaan ole ollut, ja kiinnostuksenkohteet ovat sillä tavalla spesifejä, ettei keskustelua oikein synny asiaan vihkiytymättömän kanssa.
Otan itse yhteyttä miehiin vähintään yhtä paljon kuin saan itse yhteydenottoja. Profiilissani lukee, että etsin sosiaalista miestä, jonka kanssa on helppo jutella. Koen itse olevani vähän ujo, mutta pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että kalibroin normaalin sosiaalisuuden aivan väärään paikkaan kolme-neljäkymppisten sinkkumiesten populan kanssa asioidessani. Taidankin olla aivan käsittämätön sosiaalisten taitojen velho, jolla riittää juttua aiheesta kuin aiheesta ja joka pelastaa vaivaannuttavat tilanteet käden käänteessä.
Treffit tuntuvat rankoilta, kun joutuu pitämään kovasti huolta siitä, että tilanne ei olisi miehelle liian hankala. Olen myös koittanut olla pitämättä siitä huolta ja ollut hiljaa minäkin, jos keskustelu ei tunnu kantavan. Tylsistyn kuitenkin lopulta aina, ja kyselen sitten niistä tietokonepeleistä, ohjelmointikielistä, tai mitä näitä nyt onkaan. Kerron myös itse, mistä minä pidän ja mikä minua kiinnostaa, mutta tämä ei tunnu resonoivan. Kyselen, kuuntelen, arvostan, ymmärrän ja vien keskustelua eteenpäin, jotta toisella olisi helpompi olla. Ja vaikka meillä ei ole mitään yhteistä, välillä käy niin, että mies ihastuu minuun kovasti. Ehkäpä kovinkaan moni nainen ei ole ollut hänelle ennen ystävällinen.
