Kuka tukee yksin elävää?

Pitää ehdottomasti lukea Sisko Savonlahden uusi kirja Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. Olen aika innoissani kirjan aiheesta, mutta olen kai silti vähän lykännyt kirjakauppaan menoa, koska aihe tuntuu liippaavan ehkä hieman liiankin läheltä. Pitää odottaa sopivaa hetkeä.

Savonlahti on toimittaja, ja kirjoittaa myös ainakin Hesariin. Tänään julkaistussa kolumnissa hän pohtii ihmisen tarvetta turvautua toisten apuun. Savonlahti on tehnyt mielenkiintoisen huomion: "Aikuinen ihminen saa olla Suomessa riippuvainen tasan yhdestä ihmisestä -ja se on hänen oma kumppaninsa."

Tämän viikon alku on ollut dramaattinen. Minulla on olemassa tasan yksi sinkkuystävä, ja maanantaina hän sairastui äkillisesti ja vakavasti ja virui koko päivän päivystyksessä. Lähettelin hänen kanssaan viestejä koko päivän ja tarjouduin tulemaan seuraksi. Vasta alkuillasta hän sai sanottua: "Olisi ihan kiva jos tulisit".  Vietin yön ystävän kanssa päivystyksen penkeillä ennen kuin huonepaikka löytyi. Hän saa nyt hyvää hoitoa ja toipuu kyllä, mutta kukaan muu ei ole lisäkseni käynyt häntä sairaalassa katsomassa. Olen tästä raivoissani. Hän on hyvä ystävä monelle, mutta ei kenellekään näköjään kuitenkaan se, jonka vuoksi omaa viikkorytmiä voisi muuttaa sen verran, että kävisi piristämässä pelokasta ja huonossa kunnossa olevaa ihmistä.

Heikkous, sairaus, köyhyys, surut ja pelot kuuluvat Suomessa tosiaan kai ydinperheiden sisälle. En pelkää mitään enemmän kuin sairautta ja vanhuutta yksin ja unohdettuna. Toivoisin, että kulttuurimme muuttuisi vähemmän ydinperhekeskeiseksi. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä harvempiin asioihin uskon, mutta varmuus yhdestä asiasta vahvistuu koko ajan: Ketään ei saa jättää yksin. Ohitetuksi ja unohdetuksi tuleminen, hoivan, läheisyyden ja välittämisen puute tuhoavat ihmisen mielen ja kehon tappavan tehokkaasti.

Syntyvyyden lasku on naisten vika

Mediassa on tässä syksyn mittaan puhuttu taas paljon lapsettomuudesta ja syntyvyyden laskusta. On tehty taas selväksi, että naiset eivät ymmärrä omaa biologiaansa ja heidän arvonsa ovat lisäksi aivan vinksallaan. Tehdään uraa ja matkustellaan ja sitten havahdutaan siihen, että yhtäkkiä onkin jo liian myöhäistä. Syntyvyyden lasku on naisten vika, vaikka aika harva nainen niitä lapsia kuitenkaan yksin tekee.

Miehet puuttuvat tästä keskustelusta useimmiten kokonaan. Missä he ovat ja onko sillä mitään väliä? Onneksi Iltalehti selvitti, mistä on kyse: Miehet eivät tee lapsia, koska naiset ovat haavoittaneet heitä! Kyse ei siis ole esimerkiksi ikuisen nuoruuden ja vapauden ihannoinnista tai ihan siitä faktasta, ettei heillä ole asian kanssa biologisestikaan mikään kiire. Miehet eivät tee lapsia, koska heillä on paha mieli, ja se paha mieli on naisten vika!

Minun tuttavapiiriini on sattunut ilmeisesti joku hassu otanta. Aika moni suhde, omani mukaanlukien, on päättynyt siihen että yli kolmekymppinen mies ei kertakaikkiaan halua joko vielä tai ollenkaan isäksi. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta (oma exäni) kaikki nämä miehet ovat erottuaan saaneet kuitenkin myöhemmin, noin nelikymppisinä, lapsia jonkun toisen kanssa. 

Hyvää sinkkujen päivää vaan kaikille!

Jenny + : Nainen, mikset jo lisäänny?

Katsoitteko Jenny + :n uusimman jakson? Jaksossa puhutaan vapaaehtoisesta ja tahattomasta lapsettomuudesta, ja pohditaan myös esimerkiksi sitä, mistä voi tietää, haluaako lapsia ja koska on oikea aika.

Harmillisesti tahaton lapsettomuus on tässä puolituntisessa taas esitetty pääasiassa vain heteropareja koskettavana ongelmana. Ohjelmassa on kuitenkin monia kohtia, joihin myös vaikkapa tällainen parisuhteettomuuden vuoksi elämäntilannelapseton pystyy samaistumaan mainiosti.

Jaksossa esiintyvä Heidi on käynyt läpi lapsettomuushoitoja ja jäänyt lopullisesti lapsettomaksi. Hän kertoo uskomattoman hienosti ja rohkeasti omasta tilanteestaan. Heidi kertoo, että lapsettomuus lävistää koko elämän, ja kun muut elävät elämää perheinä, hän ja hänen puolisonsa kohtaavat samat arjen käänteet kahdestaan. Tuo tuntuu tutulta. Sinkku elämäntilannelapseton kohtaa nämä tilanteet tietenkin yksin, ei kenenkään toisen kanssa. Oletanko väärin, jos silti ajattelen, että tunne voisi pohjimmiltaan olla samankaltainen? Sanonko rumasti,  jos sanon, että joskus sitä yksinelävänä toivoisi, että siinä olisi sitten edes se joku toinen? Heidi puhuu upeasti ulkopuolisuudesta ja tyhjyydestä. Uskon, että niitä saatamme kokea myös me puolisottomat tahattomasti lapsettomat. Osa meistä on saattanut kokea myös jossain vaiheessa elämäänsä lapsettomuushoitoja, kuten tämän Hesarin jutun henkilö, joka joutui hoitamaan homman loppuun omalla rahallaan yksityisesti, kun ero tuli kesken hoitojen. Myös heteroparisuhteettomathan todellakin maksavat hoidot omasta pussistaan.

Upea Heidi puhuu Jenny + :ssa myös sosiaalisista suhteista ja siitä, miten tahaton lapsettomuus on niihin vaikuttanut. Tutulta tuntuu tuokin. Kun ensin yrittää olla reipas, mutta lopulta on myönnettävä itselleen, ettei jaksa enää yhtään baby showeria.

Minulle jakson tärkein kohta oli se, kun Jenny kysyi, kuinka Heidi toivoisi ihmisten suhtautuvan tahattomasti lapsettomaan. Heidi kertoi toivovansa kuuntelua ja lähellä oloa, ja sitten vielä sitä, että naisten illanvietoissa puhuttaisiin muistakin asioista kuin lapsista, ettei tarvitsisi mennä salaa vessaan itkemään ja soittaa miestä hakemaan kotiin. Kuinka tuttua, ja niin monesti koettua! (Miinus se mies tietysti.) Teki mieli kiljua riemusta, kun joku sanoi tämän ääneen! Minäkin kai yritin kesällä kerran ilmaista jotain tämän suuntaista (ks. edellinen postaukseni), mutta se ei mennyt kovin hyvin.

Ja tästä päästäänkin kätevästi lapsettomien yhdistyksen toiminnanjohtaja Johanna Repoon, joka sanoo ohjelmassa: "Yksin harva pystyy mitään käsittelemään, siihen tarvitaan usein paljonkin muita ihmisiä." Ja vielä: "Siinä on tavallaan se pelko ja riskinotto siitä, että jos mä nyt avaan tän mun kaikkein syvimmällä sisässäni olevan asian toiselle ja tulenkin ikään kuin hylätyksi, tai että mua ei osata kohdata sillä tavalla, että se tukis mua, niin se on hirveen korkee kynnys monelle alkaa puhua."

Johanna Repo ottaa myös ihanasti huomioon sen, että lapsettomuuksia on monenlaisia. Olisipa tälle asialle annettu ohjelmassa vielä enemmän aikaa.

Ohjelman loppupuolella Jenny kyynelehtii vähän kameralle tajuttuaan olleensa usein juuri se henkilö, joka puhuu lapsistaan alituiseen huomaamatta, että joku seurassa istuu koko illan hiljaa. Upea oivallus. Hyvä Jenny!

Baby shower -kohdan, 14:00 - 15:53, suosittelen muuten lämpimästi kelaamaan ohi ellei aivan välittömässä läheisyydessä ole vähintään puolen litran Jallu-pulloa vastaavaa määrää alkoholia.

Katsoitteko jakson? Mitä ajattelitte? Minä huomaan pohtivani nyt erityisesti Johanna Revon kommenttia siitä, että tarvitaan paljon muitakin ihmisiä. Hypoteesini on, että elämäntilanteesta johtuva tahaton lapsettomuus on vielä heteroparien biologista lapsettomuuttakin suurempi tabu. Onko meillä ihmisiä, joille me voimme puhua? Ymmärtääkö meidän suruamme joku? Saammeko me surra myös?

Jotensakin hengissä

Blogi on ollut horroksessa maaliskuusta lähtien. Olen potenut siitä huonoa omatuntoa. Olisi ollut kohteliasta saattaa prosessi päätökseen ja hyvästellä lukijat. Olen saanut teiltä paljon ihania kommentteja, tukea ja ajattelemisen aihetta. En tainnut oikeastaan missään vaiheessa tietoisesti päättää, että lopetan kirjoittamisen, se vain tapahtui. En ole aivan varma, miksi näin kävi.

En kai vain ole jaksanut ajatella tämän blogin teemoja kovinkaan paljon. Toisaalta olen ollut niiden kanssa niin solmussa, etten ole pystynyt niistä edes mitään järkevää sanomaan tai kirjoittamaan. Olen edelleen sitä mieltä, että elämäntilannelapsettomuudesta puhutaan aivan liian vähän. Tiedän, että meitä on paljon, mutta me olemme aika hiljaa, koska meidän surumme ajatellaan olevan vähäpätöisempää kuin biologisista syistä tahattomasti lapsettomien pariskuntien lapsettomuussuru. Meillä ei oikein ole itsellämmekään sanoja, eivätkä muutkaan sitten oikein osaa puhua meistä.

Minun elämäntilanteeni on viimeisen postauksen jälkeen muuttunut siltä osin, että erosin jälleen kerran aluillaan olevasta parisuhteestani keväällä. Kirjoittaminen loppui suunnilleen samoihin aikoihin. Olen siis edelleen samassa tilanteessa, kuin aloittaessani tämän blogin vuosia sitten. Tahattomasti parisuhteeton, tahattomasti lapseton. (Tekee mieli kiroilla hieman, kun kirjoitan tämän!)

En ole tilanteeseen tyytyväinen.

Kaveri kävi kylässä kesällä ja kysyi, miksi olen ollut niin etäinen. Hän ihmetteli, etten käy enää harrastusporukan illanvietoissa. Kiertelin asiaa aikani ja sanoin sitten lopulta suoraan, etten jaksa tällä hetkellä tapaamisia, joissa puhutaan ainoastaan parisuhteista, raskauksista tai lapsista. Kerroin, että suren lapsettomuutta ja parisuhteettomuutta juuri nyt niin paljon, että joudun jättäytymään pois tilaisuuksista, joiden puheenaiheet kiertävät aina ainoastaan näitä teemoja. Ihmettelin ääneen, miksi meille oli käynyt niin, että yhteiseen harrastukseen liittyvät jutut ovat jääneet kokonaan. Kaveri suuttui. Hän oli yrittänyt raskautta kumppaninsa kanssa muutaman kuukauden ilman tulosta, ja hän tiuskaisi minulle, etten voi koskaan tajuta miltä oikeasti lapsettomista tuntuu. Hän nimitti minua kateelliseksi. Toivun tästä tapaamisesta edelleen. En muista, koska minuun olisi viimeksi sattunut niin paljon.

Ajattelin, että tästä pitäisi kyllä jaksaa puhua edelleen. Katsotaan, jaksanko. Oletteko te vielä siellä?

Nyt niitä lapsia tekemään!

Istuttiin iltaa miesystävän vanhempien kanssa. En tunne heitä vielä juurikaan, mutta vaikuttavat oikein herttaisilta ihmisiltä. Paitsi että yksi juttu:

Kun mies poistui vessaan, hänen äitinsä kysyi minulta:
"Koskas te muutatte yhteen? Me ollaan niin toivottu, että poika saisi lapsia."
 Isä osallistui keskusteluun:
"Nykyään on mennyt niin ihmeelliseksi tämä, uraa pitää tehdä ja kaikenlaista turhanpäivästä muka ennen kuin lapsia ehtii."
Ja äiti sitten ikään kuin kirsikkana kakun päälle tönäisi minua leikkimielisesti kylkeen ja hekotteli:
"Jos on poika isäänsä tullut, se käykin sitten kertalaakista!"

Mies palasi vessasta juuri sopivasti kuullakseen olleensa vahinko, "mutta ei se sillain oo kaduttanut".

Kotiin lähtiessä äiti huuteli vielä perään:
"Ja nyt niitä lapsia tekemään!"
Huusin takaisin:
"Mitäs sitten jos me ei voida saada niitä?"

En kuullut enää vastausta.

Ei ollut helppoa ennenkään

Tänä aamuna nauratti tämä: HS 50 vuotta sitten: Raskaus on yksityisasia.

Kyseessä on mitä ilmeisimmin tositapahtumiin pohjautuva dramaattinen tarina "hysteerisestä ja narsistisesta" odottajasta, joka vaivaa työtovereitaan omalla lisääntymisellään kohtuuttomasti. Tämä nuori rouva käskee jopa itsekkäästi työtoverinsa toimistosta ulos tupakoimaan, koska tupakan savu tuntuu pahalta (huom: ei koska se olisi epäterveellistä).

Taisi Pirkko Kolbea harmittaa jonkin verran aikanaan tuota kirjoittaessaan. Jos käytetään Kolben haastatteleman nimettömän lääkärin valitsemia termejä, raskaana olevien hysteerisyys, narsistisuus ja oman ruumiin tarkkailu ovat saavuttaneet tässä viimeisten vuosikymmenien aikana varmasti niin sanotusti kyllä ihan nextit levelit. Eikä siinä mitään. Tahattomasti lapseton ei kuitenkaan ole se kaveri, jolle kannattaa raportoida "jokaisesta nipistyksestä, jokaisesta oireesta ja havainnosta". Tupakoimaan voi kyllä pyytää ulkona.

"Kaikki poliitikot ajavat lapsiperheiden asiaa"

Olen holtiton välilehtiselailija. Minulla on aina auki tolkuton määrä sivuja, koska haluan palata myöhemmin sellaisiin asioihin, jotka herättävät ajatuksia. Löysin juuri välilehtiviidakkoa raivatessani Ylen jutun tammikuulta. Juttu käsittelee Ylen kyselyssä useimmin esiin tulleita syitä sille, että jotkut ihmiset jättävät äänestämättä. Ensimmäinen haastateltava tuo esiin sellaisen näkökulman, joka on ollut minullakin mielessä hyvin monesti vaalien alla: "Kaikki poliitikot ajavat lapsiperheiden asiaa".

Olisipa mahtavaa, jos joku poliitikko tässä lähiaikoina ottaisi reippaasti vaaliteemakseen esimerkiksi sen, että yksin asuvista melkein kolmasosa on köyhiä.