Asiantuntijahommia

"Näin pienten lasten äitinä musta tuntuu aivan hirveältä, että lapset Katmandussa raatavat 16-tuntisia päiviä tiilitehtaalla." 
-Julkkis

"Olemme täällä itsekin monet isiä ja äitejä ja -- Emme missään tapauksessa halua myydä seksikkäitä vaatteita lapsille."    
-Myyjä, jonka liikkeessä myydään pikkulasten pitsirintaliivejä.

"Minulle on tärkeää auttaa syöpää sairastavia lapsia, koska olen itsekin isä."
-Julkkis

"Korsetit päälle vaan ja duuniin tiilitehtaaseen, kaikki syöpäsairaat palleroiset, mitäpä minä siitä, kun ei ole omia!"
-Minä

Löytyykö lapsen saamisen myötä jokin humanismin korkeampi taso, jolle lapsettomilla ei ole pääsyä? Ovatko lapsettoman ymmärrys ja välittäminen määrällisesti tai laadullisesti jotenkin erilaisia? Voiko lapsia ymmärtää ja voiko niistä välittää, jos ne eivät ole omia? Voivatko lasten oikeudet ja hyvinvointi kiinnostaa ja koskettaa samalla tavalla, jos on lapseton? 

En minä tiedä. En ollut kovin kiinnostunut koirien hyvinvoinnista ennen kuin hankin oman. Lasten hyvinvoinnista olen ollut aina kiinnostunut, vaikka omia ei ehkä tulekaan. Ehkä olisin enemmän tai paremmin kiinnostunut, jos olisi omia, mistäpä sen tietää. (Ehkäpä paras mieleeni tuleva vertaus ei olisi koira, jos minulla olisi omia lapsia.)

Tiedän työpaikkoja, joissa toimitaan lapsiperheiden kanssa, ja puolijulkinen salaisuus on, ettei töihin palkata lapsettomia, koska he eivät voi oikeasti ymmärtää. Onko siis niin, että lapseton ihminen on todennäköisemmin huonompi lastentarhanopettaja kuin lapsellinen? Entäpä lastenpsykiatrinen sairaanhoitaja? Tai perheneuvolapsykolgi? Tai poliisi, poliitikko, sosiaalityöntekijä, liukumäkisuunnittelija tai uimaopettaja?

Mihin kaikkeen lapsen saaminen tässä yhteiskunnassa asiantuntijoittaa? 

Juhlapyhät

Hei ihmiset, tiesittekö, että tämän blogin lukijamäärä tuplaantuu, jopa moninkertaistuu juhlapäivien aikoihin? Joku muukin taisi viettää pääsiäisenä turhan paljon aikaa yksin. Haluan kertoa tämän siltä varalta, että jostakusta tuntuu juuri nyt, että on ihan yksin maailmassa, kun muut viettävät perheaikaa. Ei, meitä on muitakin, eikä edes ihan vähän.

Mitä me tarvitsemme

Väestöliitolla on tällainen kysely sinkuille:

Sinkkukysely

Jos tuntuu, että haluaisit vaikuttaa palveluihin, vastaahan!

Uni 2

Olen työmatkalla rantakaupungissa. Istun ison hiekkarannan laiturilla  auringonpaisteessa ja liotan varpaita kirkkaassa vedessä. Sitten nousee myrsky. Se on sekunneissa päällä. Muut ihmiset juoksevat sisälle, mutta minua ei pelota. Jään laiturille. Tuulee kovaa, ja vesi muuttuu mustaksi. Aallot nousevat hurjiksi, ja vaahtopäät kiitävät ohi. Horisonttia ei enää näy, sitten ei taivastakaan, sillä aallot yltävät taivaaseen asti. Minä olen kuitenkin rauhallinen ja turvassa laiturilla ja ilma on lämmin. 

Katson vaahtopäitä tarkemmin, ja huomaan, että jokaisessa niistä on vauva. Vauvat itkevät aaltojen pauhuessa ja kiitävät ohi suunnatonta vauhtia. Tajuan, että ääni, jonka kuulen, ei lähdekään aalloista, vaan se on vauvojen itkua. Vauvoja on satoja, ehkä tuhansia, eikä missään ole ketään, joka voisi pelastaa ne. Huudan vauvojen perään äänellä, joka on eläimen, ei ihmisen, mutta ne menevät ohi liian nopeasti. En voi tehdä mitään, en voi saada niitä kiinni.

Myrsky on nopeasti ohi. Aurinko tulee taas esiin. Istun laiturille ja lasken varpaat takaisin kirkkaaseen veteen.

Rinsessan masukipsi ja Tarzan

Kaveri otti mineraaliveden ja minä punaviinin. Katseltiin ultraäänikuvia ja mietittiin, minkälainen ihminen tämä uusi on. Kaveri oli lakannut oksentelemasta aamubussissa ja jaksoi jo pohtia pinnasänkyjä ja vaunuja. Yhdessä harmiteltiin, ettei lempparilounaspaikkaan taida päästä vaunujen kanssa. Kahden tunnin ja kolmen viinin jälkeen uskalsin sanoa, etten oikeastaan halua tulla baby showeriin. Kaveri ymmärsi, ja minä olin äärettömän helpottunut.

Kotona mietin, haluaisinko osallistua baby showeriin, vaikka en surisikaan omaa lapsettomuuttani. Lyhyen pohdinnan lopputulos oli kirkas ja selkeä: En haluaisi. Voisin, mutta en haluaisi. Haluanko tavata ystävääni, iloita hänen kanssaan vauvasta, halata kun häntä väsyttää, jännittää yhdessä tulevaa? Kyllä, ehdottomasti haluan. Haluanko ostella vaipoista tehtyjä kakkuja, leikkiä pöhköjä vauvaleikkejä, askarrella, no, ylipäänsä yhtään mitään, saatika kuunnella tarinoita välilihan leikkaamisesta syödessäni macaroon-leivoksia lounaaksi? Ei, en missään tapauksessa. Luulin, etteivät ystävänikään haluaisi, mutta tähän asti he ovat kaikki halunneet. Useimmat ovat kuitenkin vetäneet rajan masukipsiin, koska se olisi jo hullua. (Oksennan vähän suuhuni, kun kirjoitan "masukipsi".)

Kun naiset menevät naimisiin, heistä tulee prinsessoja. Siitähän kaikki pienet tytöt ovat aina haaveilleet, päivästä prinsessana. Tiara päähän, tylliä helmaan, tukka tötterölle ja punaa huuliin. Ja sitten kun ollaan menty naimisiin, vatsasta tulee masu ja masussa oleva vauva on sen masun asukki. Kodista tulee pesä, jota rakennetaan viettien vallassa. Miehestä tulee lakas-isi-isukki, ja nainen on mamma-mami, jonka masuvaavi vaatii kaupasta nannaa, kun nälkä on kahden edestä, vaikka neuvolan tätyli sanoi, ettei saisi olla. Kun se pikkuihminen sitten tulee ulos sieltä yksiöstään, sitten vaunutellaan ja  aletaan pikku hiljakseen makustella soseita. Äityli-ryhmä netissä jakaa riemun, kun rakkauspakkaus oppii vihdoin pottailun salat.

Mikä on tämä jännittävä kulttuurinen ilmiö, joka tekee aikuisista naisista kolmevuotiaita, kun on aika perustaa perhe? Onko henkinen taantuminen varhaislapsuuteen välttämätön vaihe perheytymisessä? 

Minä en ole koskaan haaveillut päivästä prinsessana. Pienenä kiinnostivat ihan muut leikit. Juoksin metsässä, keräsin kiviä, rakensin majoja. Vaikka en halua leikkiä prinsessaa, kai silti saan viettää päivän elämästäni satuhahmona, olenhan sentään nainen? Olen päättänyt, että tuleva lauantai on se päivä, jota olen odottanut koko elämäni. Olen valmistautunut huolella ja lukenut aiheeseen liittyviä lehtiä ja kirjoja. Olen koko talven harjoitellut ahkerasti juoksemista, kiipeilyä ja karjumista. Olen paininut koiran kanssa parempien villipetojen puuteessa.  Olen lakannut meikkaamasta. Olen antanut tukkani kasvaa valtoimenaan ja rajoittanut kommunikaation ulkomaailman kanssa minimiin. Tänä viikonloppuna se tapahtuu, lapsuuteni haave. Aion vihdoinkin viettää päiväni Tarzanina. 

Sinkkuelämää Ylellä ja taas niitä hyviä puolia

Uuvahdin mopin varresta television ääreen juuri sopivaan aikaan ja näin tämän:

Tiededokumentti: Sinkut tulevat

Yksin oleminen ei ole aina ikävää. Se on joskus myös äärimmäistä luksusta. Tänään minun on ollut hyvä olla yksin seuraavista syistä:

- Väsyttää, en halua puhua kenellekään. Muutun väsyneenä ääniyliherkäksi, en kestä höpötystä enkä meteliä.
- Sain siivota rauhassa ja juuri niin kuin haluan.
- Sain laittaa juuri sitä ruokaa, josta minä pidän.
- Sain ottaa päiväunet, ja nimenomaan silloin kun itse halusin.
- Sain suunnitella sellaista kesää, josta tulee ihan maailman paras juuri minulle, kenenkään muun kiinnostuksenkohteita ei tarvinnut ottaa huomioon. Jos suunnitelmat toteutuvat, kesästä on tulossa huikea. Itse järkkäsin.
- Totesin tosiasiat ja palkkasin talkkarin fiksaamaan taulut seinään ja korjaamaan muutaman rikkoutuneen lattialistan. Tiedän kiinnostuksenkohteeni ja yritteliäisyyteni rajat. En ole rikas, mutta olen onnekas työpaikallinen, ja voin joskus maksaa siitä, että joku hoitaa jonkun asian puolestani.
- Ja sitten onneksi ystävä soitti ja pyysi iltateelle. Rajansa yksin olemisellakin.

Epäluova tila

Ei ota deittiprofiilin teksti syntyäkseen millään. Aloitan homman joka ilta, mutta touhu tuntuu koko ajan vastenmielisemmältä. Niinhän se on, ettei kukaan ole luvannut, että puolison löytäminen olisi helppoa ja tapahtuisi jotenkin puolivahingossa tuosta vain. Ikinä ei ole ollut kuitenkaan ihan näin hankalaa kirjoittaa itsestään parinhaku-cv:tä. Jotenkin se ehkä liittyy siihen, että koko nettimaailma tuntuu juuri nyt kamalan pinnalliselta ja vieraalta. Tinder on pahentanut tilannetta.

Pitäisikö minun muka 34-vuotiaana pystyä jotenkin samaistumaan tähän meininkiin?

Huono äiti ja ikuinen teini-ikä