Oletteko koskaan yrittäneet selittää itsellistä äitiyttä 100-vuotiaalle sukulaiselle?

Minulla on 96-vuotias isoäiti, jonka kanssa käyn nykyään kahdesti viikossa puhelimessa seuraavan keskustelun:

- No mitä varten se sinun piti lapsi tehdä? kysyy Mummo.

- No mitä varten sinun? vastaan kysymyksellä.

- Niin, kai se on semmonen naisen vaisto.

- No siitä en tiedä mitään, mutta ihan samalla tavalla olen halunnut oman lapsen kuin kaikki serkutkin. En oikein ymmärrä, miksi minä en olisi saanut haluta.

- No ootko kertonut isälles ja äidilles, että on vauva tulossa?

- Olen tietenkin.

- No mitä ne sanoi?

- No mitä sitä nyt sanotaan, kun on lapsenlapsi tulossa? Iloisia olivat.

- Ihanko totta?

- No ihan totta. Yllättääkö se, että tästä lapsesta ollaan iloisia?

- No ei, lapsi on aina ihana!

- No niinhän se on. Mä olen tätä lasta toivonut 15 vuotta, ja on kyllä tosi vaikeaa kuvitella, että miksi joku ei olisi iloinen nyt kun se on tulossa. Oletko sä iloinen?

- No olen, mutta onhan siinä sitten kova työ.

- Niin, lapsissa on.

- Sitä minä en vaan ymmärrä, että kasvaako se ihan normaalisti.

- Millä tavalla tarkoitat? Fyysisesti vai pääkopasta?

- Kun en ymmärrä koko juttua.

- No se lapsi on tehty hedelmöityshoidoilla lääkärissä, mutta kyllä se sitten kasvaa ihan tavalliseen tapaan, jos fyysisestä puolesta puhutaan. Henkinen puoli jää sitten nähtäväksi, kun syntyy kuitenkin tähän sukuun.

- No näin. Nykyään on kaikenlaista, ettei enää perässä pysy. Sataako siellä lunta?

Minulla on lähestulkoon loputon kärsivällisyys Mummon suhteen, koska hän on maailman rakkain, eikä ole valinnut itse muistisairauttaan, eikä sitä, että tuli vähän höperöksi ja saattaa nykyään sanoa mitä sattuu. En ole vielä kilahtanut kertaakaan, koska tiedän, ettei hän ole tyly tai ärsyttävä tahallaan. Sanonpa nyt kuitenkin sen verran, että on se nyt helvetti, että ihminen, joka saattaa kesken puhelun unohtaa mikä vuodenaika on, muistaa kuitenkin käydä tämän protokollan läpi joka ikisessä puhelussa!

Rakastan sua Mummo, mutta nyt kyllä oikeesti! <3

Hilpeät jäähyväiset deittailulle

Tulipa mieleen, että kävin viimeksi treffeillä yli vuosi sitten. Ei ole ollut ikävä deittailua, vihasin sitä lopulta. Ihan mielettömän helpottavaa, ettei tarvitse enää altistua sille kaikelle kuonalle.

Itsellisesti äidiksi - Surua, iloa ja muutama oivallus

 

Ennen hedelmöityshoitojen aloittamista jouduin suremaan todella rankasti sitä, että minulla ei ole kumppania. Itkin perusteellisesti varmasti jokaista mahdollista mieleentulevaa miehetöntä tilannetta aina hedelmöityshoitoklinikan ensikäynnistä mahdollisen lapsen mahdollisiin valmistujaisjuhliin. Tuntui kauhean pahalta, ettei lapsella olisi toista vanhempaa. Olin myös surullinen, etten saisi jakaa tätä kaikkea ihanaa ja kamalaa kenenkään kanssa sellaisella tavalla kuin puolisot keskenään jakavat.

Kaikista vaikein oli tietenkin ajatus siitä, etteivät hedelmöityshoidot ole tae lapsesta, mutta heti sen jälkeen vaikein oli jostain syystä ajatus neuvolaan menemisestä itsellisenä. Kuvittelin itseni kerta toisensa jälkeen istumaan neuvolan täyteen odotusaulaan yksin mahani kanssa pariskuntien keskelle ja pillitin pillittämästä päästyäni. En ole edes varma miksi juuri tämä ajatus oli niin kauhea. Ehkä siinä yksin olemisessa parien keskellä konkretisoitui jotain oleellista omasta surusta vähän turhankin näkyväksi.

Mietin itselliseksi vanhemmaksi ryhtymistä niin kauan, etten todellakaan osaa sanoa, missä vaiheessa päätös lopullisesti syntyi. (Sen kyllä muistan, mikä sai minut lopulta tarttumaan välittömästi puhelimeen ja varaamaan ensikäynnin hedelmöityshoitoklinikalle.) Muutama keskeinen ajan kanssa tullut oivallus päätöksen tekemiseen näin jälkikäteen pohdittuna kai kuitenkin liittyi:

1. Aikaa kumppanin löytämiseen ei ollut enää, ja se oli oikeastaan loppunut jo muutama vuosi sitten, koska en kyennyt edes kuvittelemaan, että ryhtyisin yrittämään lasta jonkun kanssa hyvin lyhyen tuntemisen jälkeen. Hitaasti lämpenevyys ja harkitsevuus parisuhdemielessä ovat pysyviä piirteitäni, jotka eivät tule muuttumaan, vaikka tapaisin maailman upeimman miehen tänään.

2. Teen valinnan: Jos minusta tuntuu siltä, että minulle ainoa oikea tapa saada lapsia on saada niitä heteroparisuhteessa, se on ok, ja silloin valitsen lapsettomuuden. Tällöin voin alkaa heti surra sitä, etten tullut koskaan vanhemmaksi, ja pääsen sen surun käsittelyssä alkuun. Voin kuitenkin halutessani myös valita toisin, koska todellisuudessa ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa tulla vanhemmaksi tai ainoastaan yhdenlaisia perheitä, jotka ovat oikein.

3. Se, että ihminen saa lapsen kumppanin kanssa ei ole tae yhtään mistään. Perhe-elämä voi olla mahtavaa, hirveää tai ihan mitä tahansa siltä väliltä riippumatta siitä, onko vanhempi yksinhuoltaja vai ei.

4. En ole itsekäs. Jos valitsen lähteä yrittämään lasta yksin, teen lapsen kannalta vastuullisemman valinnan, kuin olisin tehnyt normatiivisesti perheytyessäni. Olisin voinut myös yrittää saada lapsen joissain aikaisemmista toimimattomista parisuhteistani, mutta se olisi ollut lapsen ja meidän perheemme kannalta ehdottomasti huonompi ja vastuuttomampi vaihtoehto. Suhteet olisivat päättyneet eroon, enkä usko, että lapsen kasvatukseen liittyvistä asioista oltaisiin suinkaan välttämättä päästy hyvässä hengessä yksimielisyyteen. Vanhemmat olisivat riidelleet, ja lapseni olisi saattanut myös tulla isänsä hylkäämäksi. Se, että lapsella on kaksi vanhempaa, ei ole mikään tae siitä, että lapsella on kaksi hyvää vanhempaa ja vakaat kasvuolot.

Vasta näiden oivalluksien ja vertaistuen löytämisen jälkeen alkoi tuntua mahdolliselta lähteä yrittämään itsellisesti raskaaksi. Sen jälkeen kun hoitoihin lähdin, en olekaan sitten enää juurikaan kaivannut kumppania. Äidiksi tulemiseen liittyvät jännitykseni eivät kai enää suuremmin eroa parillisten ihmisten jännityksistä. Sisimmässäni tiedän, että se mitä tapahtuu nyt, on hyvä ja oikein, ja odotan tulevaa innolla. Pitkä ja tuskallinen sureminen ja pohdinta ovat siis tehneet tehtävänsä, asiat ovat loksahtaneet paikoilleen, ja olen tilanteeni kanssa pääosin sujut. Hedelmöityshoitojen alkamisesta tähän hetkeen on tullut oikeastaan vastaan vain kolme sellaista tilannetta, joissa olisin yhtäkkiä toivonut aivan valtavasti, että en olisi ollut yksin. Kaikki nämä hetket liittyvät terveydenhuollon kanssa asiointiin.

Ensimmäisen kerran yksinäisyys lävähti päin pläsiä lujasti, kun olin juuri lähdössä jännittyneenä ensimmäiseen inseminaatiooni. Olin jo eteisessä takki päällä, kun piti vielä pysähtyä hetkeksi itkemään. Miksi en ollut pyytänyt ketään mukaan? Tuntui todella surulliselta olla lähdössä klinikalle yksin. Viiden minuutin tehokkaan romahduksen jälkeen tunne meni ohi, ja klinikan odotushuoneessa tuntui jo enemmänkin siltä, että olisi todella outoa, jos tässä olisi joku kaveri mukana. Kuka ottaa kaverin mukaan gynelle? Tiesin, että varmasti joku tulisi jos pyytäisin, mutta tajusin ihan selkeästi, etten todellakaan halua.

Ei ihan tähtihetki

Toisen kerran tunsin yksinäisyyttä vuotta myöhemmin odotellessani kanyyli kädessä munasolukeräystä. Huomasin yhtäkkiä, että kaikilla muilla oli miehet mukana. En voi vannoa aivan varmaksi, mutta mielestäni minulta ei kysytty koskaan, haluaisinko ottaa jonkun mukaani. Olin lukenut sairaalan sivuilta kuitenkin, että tukihenkilöitä ei pandemian vuoksi sallita, joten oletin, ettei asiaa tarvitse edes pohtia, kielletty mikä kielletty. Sitten kun tajusin olevani ainoana yksin, kyyneleet tulivat välittömästi. Keräys pelotti minua aivan tolkuttomasti (ihan turhaan), ja pelko purkautui itkuna. Itku helpotti, ja itse toimenpiteessä pötkötellessäni en sitten olisikaan enää halunnut ketään mukaan huoneeseen. Toimenpiteen jälkeen olin hyvävointinen, mutta ystävät auttoivat minua useammassa vuorossa ja sain apua niin paljon että meinasi jo vähän hävettääkin.

Viimeisimmässä yksinäisyyden kokemuksessa neuvolan odotushuone -fobiani tuli todeksi jonottaessani sikiöseulontayksikössä niskaultraan. Paikalla oli vain toisiaan kädestä pitäviä pariskuntia ja minä. Tästä selvisin ystävän kanssa tekstailemalla, ja itse vastaanottohuoneessahan asia unohtuikin sitten sillä sekunnilla, kun monitorissa näkyi pieni tyyppi salsaamassa vatsassani. Minä ja Pieni, meidän perhe. Ei tästä puutu ketään.

Alun meemi on yhdestä lempparisarjoistani, Parks and Recreationista. "Uteruses before duderuses" saa minut aina tyrskähtämään. Näinhän siinä nyt sitten kävi minullekin, että uterus meni duderusten edelle. Kyllä tähän kuvioon ehkä joskus vielä joku duderuskin on tervetullut, jos oikein hyvin sattuu, mutta olen ihan kauhean tyytyväinen nyt, että tartuin toimeen ja lakkasin rakentamasta elämääni jonkun näkymättömissä piileskelevän mielikuvitusmiehen varaan. 

Kas kun ei ole vain yhtä oikeaa tapaa saada perhe.

Pikkuiselleni

Olen odottanut ja ikävöinyt sinua niin kauan, ettei aika ole enää minuutteja, tunteja, viikkoja, kuukausia, vuosia, vaan kaikki on muuttunut hyhmäiseksi sohjoksi, jossa on vaikeaa nähdä eteen tai taakse. Liike on hidastunut, äänet ovat vaimentuneet, valo siivilöitynyt sumeaksi. Vielä kuuluu sydämenlyöntejä ja hengitystä, ja niistä tietää olevansa elossa. Ja sitten käännetään taas kalenterista lehteä, ja onkin ihan toinen vuodenaika, ja pian kokonaan toinen vuosi.

Pikkuinen, haluaisin kertoa sinulle, että elämä on niin kaunista, ettei kukaan ihminen ole keksinyt sellaisia sanoja, jolla siitä kaikesta voisi puhua kuulostamatta hassulta. Meidän ympärillämme tapahtuu koko ajan ihmeellisiä asioita, joita emme edes huomaa, jos emme oikein keskity. Aurinko nousee ja laskee, tulee talvi ja taas kesä, syntyy uusia puita ja ihmisiä, ja toisia kuolee. Jäät rymisevät irti rannasta ja muutaman uintireissun jälkeen veden päällä on taas jo riite. Ja sitten tulee uusi kesä, ja elämä menee eteenpäin ihmisestä välittämättä.

On asioita, joihin me voimme itse vaikuttaa, ja toisia, joita voimme vain katsella ja ihmetellä. Minä olen aina ollut sinun äitisi, mutta sitä en ole koskaan voinut varmasti tietää, saanko sinut syliini. Sellaista voi vain toivoa, ei koskaan tilata. Ei ole mitään tekoa, jolla voi lunastaa itselleen lapsen, eikä sellaistakaan, jonka vuoksi ansaitsee lapsettomuuden. Ne ovat elämän mielettömiä sattumia, eikä ihmisen osaksi jää muuta kuin toivoa, yrittää olla kärsivällinen ja päästää sitten irti, jos sen aika tulee. Kaikki tämä on aivan kohtuutonta, liikaa vaadittu keneltä tahansa. Ja silti ei ole mitään muuta vaihtoehtoa.

Nyt kun olet mukanani, saan pitkästä aikaa ilmaa, mutta sanoja en keksi. Olen istunut viimeiset kuukaudet hiljaa ja katsellut ikkunasta ulos. Lumisessa metsässä haluan kuulla vain tuulen ja askeleet. Ei ole olemassa yhtään ääntä, joka kertoisi siitä, mitä on tapahtumassa.

Pidäthän nyt lujasti kiinni, Pikkuinen? Nähdäänhän sitten kesän lopulla?

Terveisin Äiti

Kirkko ja hedelmöityshoidot - Kelpaako sinun perheesi kirkolle?

                                                                                      Rod Long, Unsplash

En ole hetkeäkään ajatellut, että jos saan lapsen, minun tuleva perheeni olisi evankelisluterilaisen kirkon mielestä oikein. Saisin lapsen yksin, ilman puolisoa ja avioliittoa, ja lapsella ei olisi isää. Lapsen alkuun saattamiseen olisi käytetty lahjasoluja. Ei ole erityisesti ollut tarvetta lähteä tarkistamaan, mitä mieltä valtionkirkkomme tästä mahtaisivat olla, niin selvää on, ettei tällainen sovi, ja helvettiin mennään niin että heilahtaa. Se ei ole omassa maailmankatsomuksessani merkityksellistä. En ole koskaan ollut kristitty tai millään tavoin uskonnollinen, enkä kuulunut mihinkään uskonnolliseen yhteisöön.

Nyt kuitenkin kävi niin, että vähän pyytämättä ja yllättäen netissä tulivat vastaan mitä ilmeisimmin kirkon viimeisimmät viralliset kannanotot hedelmöityshoitoihin liittyen, ja olihan niitä uteliaana sitten pakko vähän vilkaista. Jos erehdyn, ja kirkko onkin lausunut aiheesta tämän jälkeen jotain tuoreempaa, minua saa mieluusti oikaista. 

Tässäpä siis teille poimintoja kirkon näkemyksistä hedelmöityshoitoihin, lahjasoluhoitoihin ja lapsettomuuteen liittyen.

Kyseessä on laajakantoinen eettinen kysymys, joka liittyy elämän perustaviin arvoihin ja suhteisiin, ihmisarvoon, perheeseen, lapsen oikeuksiin, isyyteen ja äitiyteen. Pohjimmiltaan on kyse siitä, mitä suomalaisessa yhteiskunnassa pidetään hyvänä, arvokkaana ja oikeana.

Kukapa voisi olla eri mieltä? Kyseessä todellakin on iso ja tärkeä arvo- ja ihmisarvopohdinta. Kirkon mielestä tämä pohdinta kuitenkin koskee vain osaa ihmisistä, eli niitä, joilla oikeastaan taisi jo valmiiksi ollakin kaikki oikeudet ja mahdollisuudet:

Lakiesityksen varsinainen kohderyhmä ovat tuhannet lapsettomuuden kanssa kamppailevat pariskunnat, joiden vuoksi laki tulisi saada säädetyksi. Julkisuudessa media ja myös lainvalmistelua koskeva keskustelu on lähes täysin keskittynyt varsin harvalukuisten lasta toivovien yksinäisten naisten ja lesboparien kysymyksiin. Käyty julkinen keskustelu on ollut erittäin aikuiskeskeistä ja naisen oikeuksia koskevaa. Julkisuudessa on jopa esitetty, että ellei yksinäisten naisten oikeutta liitetä lakiin, ollaan pakottamassa heitä terveyden vaarantaviin irtosuhteisiin. Täysi-ikäiset, oikeustoimikelpoiset ihmiset ovat aina haluistaan ja perhesuhteistaan riippumatta moraalisesti ja juridisesti itse vastuussa omista teoistaan ja niiden seurauksista.

Heteropariskunnat kamppailevat, mutta "yksinäisiä naisia" (nyk. itsellisiä) ja lesboja todetaan siis olevan määrällisesti niin vähän, ettei heistä tarvitse tässä yhteydessä välittää. Oikea syy todeta nämä ihmisryhmät tässä oikeudettomiksi ei tietenkään ole heidän vähäinen määränsä, tämä on vain nolo yritys piilottaa moraalipaheksunta mitätöimällä ihmiset näkymättömiksi. Kuriositeettina kappaleen lopussa vielä ystävällisenä huomautuksena miehettömille naisille, että kaikenmaailman lorttoilu on sitten ihan oma vika.

Kas näin, ja eteenpäin! Perhe tarkoittaa siis kahden vanhemman heteroperhettä, jossa vanhempien avioliitto kestää kuolemaan saakka:

Lapsella tulee olla elämänsä lähtökohtana oikeus sekä isään että äitiin. --Yhteiskunnan perusyksikkö on edelleen miehen ja naisen parisuhteeseen pohjautuva perhe. -- Kirkon opetuksen mukaan ihanteena on miehen ja naisen välinen elinikäinen avioliitto, julkinen ja laillinen sopimus yhteiselämästä. Tämä on myös luonnollisin ja turvallisin parisuhteen muoto etenkin lasten kannalta.

Tästä seuraa se, että hedelmöityshoidot ovat sopivia vain aviopareille. Vuonna 2006 aviopareja olivat tietenkin vain mies-naisparit. Pitkin hampain voidaan ehkä myöntyä hoitoihin myös susipareille, kunhan ovat heteroita:

Kirkkohallituksen mielestä hedelmöityshoitoja voidaan antaa aviopareille. Mikäli hedelmöityshoitojen piiriin tulevaa joukkoa halutaan laajentaa, se tulee rajoittaa eri sukupuolta oleviin pareihin, joissa molemmat osapuolet myös juridisesti sitoutuvat hoitojen avulla mahdollisesti syntyvän lapsen vanhemmiksi - siinäkin tapauksessa, että käytetään luovutettuja sukusoluja.

Myös lahjasolut siis käyvät naimisissa oleville heteropareille, mutta niiden käytön yhteydessä ilmaistaan erityishuomiona se, että pariskunnan kummankin osapuolen tulee sitoutua lahjasoluilla alkunsa saaneen lapsen vanhemmaksi. Eli lähtökohtaisesti on oletettavaa, että vaikka pariskunta onnistuisi sekä olemaan hetero että naimisissa keskenään, he olisivat kuitenkin sen verran normi-ihmisiä hidasälyisempiä tai vastuuntunnottomampia, että rankkojen lapsettomuushoitojenkaan jälkeen eivät olisi ihan vielä hiffaneet, että tässä ei nyt olla autokaupoilla, vaan siihen lapseen pitäisi myös oikeasti sitoutua.

Toisaalta ristiriitaisesti toisessa kohdassa sanotaan, että lahjasolut eivät sittenkään sovi edes keskenään naimisissa oleville heteroille:

Nykyinen kirkkohallitus liittyy kuitenkin niiden kirkkojen kantaan, joiden mielestä keinohedelmöityksessä tulisi käyttää vain aviopuolisoiden sukusoluja. Ellei niitä voida käyttää, keinohedelmöityksestä olisi luovuttava.

Hämmentävää. Otapa tuosta nyt sitten selvää. Yhdestä asiasta kuitenkin on onneksi selvä konsensus: Hedelmöityshoidot eivät todellakaan voi olla sallittuja lesboille ja vanhoillepiioille.

Lähtökohtaisesti lapsella on oikeus vanhempiinsa, isään ja äitiin. Ei ole toivottavaa, että lain turvin saatettaisiin maailmaan lapsia, joilla ei ole isää. Näin ollen hedelmöityshoitoja yksineläville naisille tai naispareille ei pidä sallia. 

No se oli selkeä kanta. Isätön lapsi on nimittäin onneton lapsi, ja ne tutkimukset, joissa muuta todistetaan, joiden viitteitä ei nyt kuitenkaan muisteta, ovat jotenkin karkeita ja muutenkin ihan tyhmiä. Ja lesbot ja sooloäidit ovat sitäpaitsi itsekkäitä, ja ajattelevat vain omia tarpeitaan:

Kautta aikojen isättömyys on ollut syvän kärsimyksen lähde myös sellaisten ihmisten elämässä, joilla on hyvä äiti ja muita läheisiä ja huolehtivia ihmisiä ympärillään. Tarve tuntea oma biologinen ja sosiaalinen alkuperänsä ja sijoittaa itsensä omien vanhempien ja näiden sukujen verkostoon on jokaisessa ihmiseksi syntyneessä syvällä. Lesbosuhteessa tai yksin elävät naiset ovat perustelleet oikeuttaan saada lapsi omien tarpeittensa lisäksi myös sillä, ettei isättömistä kasvuoloista ole tutkimusten mukaan haittaa lasten kasvulle. Tällaiset tutkimustulokset ovat karkealla tieteellisellä tasolla tehtyjä ja niiden antama evidenssi on arveluttavaa. Ainut varma johtopäätös asiassa on se, ettei isättömyys ole lapsen edun mukaista. Siitä, että meillä Suomessakin on jo isästään mitään tietämättömiä lapsia, ei seuraa, että Suomen lainsäädännön olisi mahdollistettava se, että heitä syntyy lisää.

Perhe ei siis todellakaan ole perhe, jos siinä ei ole isää.

Lapsella on oikeus syntyä perheeseen, ei ennalta määrättyyn isättömyyteen. Lapsella on oikeus vanhempiin, jotka kantavat hänestä vastuun ja rakastavat häntä.

Ja eihän sellaista nyt tietenkään ihan suoraan kehdata sanoa, mutta eivätköhän vaan nuo vanhatpiiat mieli lapsia vain miehenkorvikkeeksi ja "korvikkeeksi elämän pettymyksille"!

Lapsi ei missään tilanteessa saa olla parisuhteen paikkaaja eikä korvike elämän pettymyksille. Tämän asian arvioiminen terveydenhuolto- ja sosiaalijärjestelmän kautta ei toisaalta ole mahdollinen normaalisti käynnistyvässä raskaudessa.

Niin, onhan se harmillista tosiaan, ettei terveydenhuolto- ja sosiaalijärjestelmä kykene, eikä kirkon anneta arvioida ihmisten motiiveja lapsen hankintaan. Pisteet siitä, että se myönnetään rehellisesti, että joku normatiivinenkin saattaa olla ihan paska vanhempi, mutta selväksi kyllä tulee, että erityisesti epänormatiivisten kohdalla asiaa olisi syytä tutkailla tarkemmin. 

Mitä sitten yleiseen lapsettomuuteen tulee, voidaan todeta, että lapsia ei todellakaan ole tarkoitettu kaikille (ei edes kaikille naimisissa oleville heteropareille), mutta ainahan sitä voi vaikka adoptoida:

Lääketieteen keinojen ja Luojan tehtävään puuttumisen välistä rajaa on kunnioitettava. Kaikkea, mitä tieteen avulla voidaan tehdä, ei ilman muuta ole tehtävä.

Joidenkin ihmisten osana on lapsettomuus. On pareja, jotka eivät vuosienkaan hoidon jälkeen saa lasta. Myös lapsettoman elämä on arvokasta ja hyvää. Toisille adoptio on hyvä vaihtoehto, toisille elämä antaa muita tehtäviä. Adoptiotoiminta on tärkeää ja kannatettavaa muun muassa siksi, että siinä orpo tai koditon lapsi voi saada perheen ja perhe kaipaamansa lapsen.

Tällaisia raikkaita terveisiä siis kansankirkoltamme lähetellään mm. niihin perheisiin Suomessa, joissa lapset on saatu aikaan hedelmöityshoitojen avulla. Ennen lahjasoluhoitojen avautumista hedelmöityshoitoja tehtiin Suomessa vuosittain n. 14 000 ja lahjasolun avulla alkunsa saaneita lapsia syntyi vuosittain n. 500. Määrät ovat kasvussa. Tahatonta lapsettomuutta kohtaa Suomessa henkilökohtaisesti jo joka viides. Nämä ihmiset eivät ole kaikki heteroita, cis-sukupuolisia tai parisuhteessa. Lahjasoluja käyttävät kuitenkin myös naimisissa olevat heteropariskunnat, ja jos se heille sallitaan, sitä ei voida muiltakaan enää kieltää. Paheksua toki voidaan ihan niin paljon kuin katsotaan tarpeelliseksi.

Kun Rakkauden lahja julkaistiin vuonna 2008 piispat Riekkinen ja Mäkinen eivät halunneet allekirjoittaa. He vetosivat mm. siihen, että homokysymyksen käsittely oli juuri parhaillaan työn alla kirkossa. Tätä kirjoittaessani on vuosi 2021, enkä ole havainnut merkittävää edistystä asiassa. Mitä hedelmöityshoitoihin tulee, monessa tarkastelemassani lähteessä kirkosta ja hedelmöityshoidoista muistetaan mainita, että kirkon sisällä on eriäviä kantoja tästäkin asiasta. Jos tämän tuoreempaa ulostuloa aiheesta ei ole tehty, nyt olisi toden totta aika päättää, kuvastavatko nämä lausunnot edelleen kirkon näkemyksiä lapsettomuudesta, oikeista perheistä ja hedelmöityshoidoista.

Jostain kai olisi joskus päästävä konsensukseen, @kirkko_evl ?

En pidätä henkeäni.

Lähteistä:

Kirkkohallituksen kannanotot eduskunnan valiokuntakäsittelyssä, kun hedelmöityshoitolakia ja isyyslakia tarkasteltiin vuonna 2006. Suomessa ev.lut. kirkolla todella on poliittista vaikutusvaltaa, ja se on mukana juuri tähän tapaan esimerkiksi eduskunnassa ottamassa kantaa tärkeisiin asioihin asiantuntijalääkäreiden, professoreiden ja lainoppineiden joukossa. (Kirkon osuus alkaa dokumentissa sivulta 36. Linkki aukeaa ainakin minulla jonkun kummallisen redirect noticen kautta, mutta siitä voi klikata ihan turvallisesti.)

Toinen, pari vuotta tuoreempi, mutta sisällöltään ja sävyltään varsin vastaava dokumentti on vuonna 2008 julkaistu Rakkauden lahja - Piispojen puheenvuoro perheestä, avioliitosta ja seksuaalisuudesta. Se on kahdeksan piispan yhteisesti allekirjoittama perhe- ja seksuaalieettinen kannanotto. Käytännössä siis piispojen ajatuksia mm. oikeanlaisesta perheestä, avioliitosta, seksuaalisuudesta ja lasten saamisesta.

Miksi kaikki yksinhuoltajat eivät ole itsellisiä vanhempia?

Veikkaanpa, että useimmat yksinhuoltajat ovat ainakin joskus kuulleet seuraavan kaltaisen kommentin jossain muodossa kahden vanhemman perheessä elävältä ihmiseltä:

Mäkin olen käytännössä yksinhuoltaja, koska puoliso on joka kuukausi viisi päivää työmatkalla.

Kuulemma ärsyttää aivan hemmetisti. Kahden vanhemman perheessä elävä ihminen ei nimittäin ole yksinhuoltaja: puoliso on kuitenkin olemassa, ja tulee joskus kotiin. Yksinhuoltaja voi odotella ja odotella, mutta ei sieltä ovesta kukaan tupsahda, on pärjättävä pääasiassa aina yksin. Näissä keskusteluissa kyse on kai lopultakin vain siitä perusinhimillisestä tosiasiasta, että me kaikki tarvitsemme joskus tilaisuuden päästää höyryjä. Tässä menee pieleen kuitenkin se, että puhuja pyrkii ventiloimaan oloaan varastamalla toisen identiteetin. Hän käyttää itsestään sanaa, joka ei määritelmällisesti kuvaa häntä, ja esittää näin tietävänsä kokemuksellisesti, millaista toisen elämä on. Se saa kuulijan tuntemaan olonsa loukatuksi, mitätöidyksi ja vähätellyksi.

Olen viime aikoina ollut sattuneesta syystä kiinnostunut pohtimaan yksinhuoltajuutta, ja olen tutkaillut mahdollisuuksia verkostoitua muiden yksinhuoltajien kanssa, jos saan itse lapsen. Yksinhuoltajuus on asia, jonka en rehellisesti koskaan uskonut osuvan omalle kohdalleni, mutta jota nyt kuitenkin toivon enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Minä haluan lapsen, ja minulle mahdollinen tapa saada hänet olisi itsellinen vanhemmuus. Itsellinen vanhempi on vanhempi, joka tekee aktiivisen päätöksen yrittää lasta yksin lahjoitetulla solulla tai alkiolla. Yleisin syy tähän on se, ettei kumppania toiveista huolimatta ole, mutta on myös ihmisiä, joille itsellinen vanhemmuus on ensisijainen vaihtoehto. Jos aihe on uusi, suosittelen klikkaamaan yllä olevaa linkkiä ja tutustumaan edes pintapuolisesti niihin moninaisiin asioihin, joita itsellisyyteen liittyy. Kyseessä on iso ja hyvin monimutkainen asia, ei kepeä reissu klinikalle lasta shoppaamaan, kuten asiaa tuntemattomat joskus erehtyvät luulemaan.

Yksinhuoltajuutta tutkaillessani olen huomannut, että jostain syystä sanasta itsellinen tykätään nykyään kovasti. Siinä varmaankin koetaan olevan jotenkin positiivisempi klangi, kuin yksinhuoltajassa, johon liitetään usein törkeästi leimaavia ja ilkeitä lisämääreitä. Yksinhuoltajaksi määritellyksi tuleminen vaikuttaa monesta tuntuvan aika typistävältä ja ikävällä tavalla lokeroivalta. Yksilölliset taustat ja tarinat yhden vanhemman perheiden takana puuroutuvat ankeaksi negatiiviseksi mössöksi, kun otsaan lätkäistään yh-mamman leima. (Yh-isiin luonnollisesti suhtaudutaan selkeästi positiivisemmin.) Monet yksinhuoltajat näyttävätkin kutsuvan itseään siksi nykyään mielellään itsellisiksi vanhemmiksi. Ihan ymmärrettävää, että on tarve hakea positiivisempia määrittelyjä ilkeiden ja leimaavien sijaan.

Ikävä kyllä nyt on kuitenkin niin, että me oikeasti itselliset vanhemmat ja itselliseksi vanhemmaksi yrittäjät emme ole tästä välttämättä kovin innoissamme, sillä me todella tarvitsemme itse oman sanamme. Sen sanan olemassaolo ja löytyminen on ollut minulle ja monelle kohtalotoverille aivan suunnaton helpotus. Sen sanan kautta on tullut näkyväksi parisuhteetta elävän ihmisen lapsettomuussuru ja sen oikeus. Sen sanan kautta me löydämme tietoa, tukea ja toisemme netistä. Sen sanan olemassaolo on oikeastaan tavallaan pelastanut minut, sillä 2014 kun aloin kirjoittaa tätä blogia, sille mitä koin, ei vielä ollut sanoja. Koin silloin olevani sellaisella tavalla yksin, että se oli hajottaa minut pirstaleiksi.

Itsellinen vanhemmuus on siis oikeasti ihan oma asiansa. Ihminen joko on itsellinen vanhempi, tai sitten ei ole. Itsellinen vanhempi on tehnyt aktiivisen päätöksen lapsen hankkimisesta yksin. Raskaus ei ole vahinko, eikä yksinhuoltajuus johdu erosta. Lapsi on hankittu lahjasolulla tai -alkiolla, mikä tuo aivan omat käänteensä asioihin. Näitä käänteitä ei pidä kenenkään ulkopuolisen vähätellä, jos ei ole joutunut itse käymään samaa prosessia läpi. Sukusolu ei voi muuttua lahjasoluksi hedelmöittymisen jälkeen, vaan se on sitä ainoastaan silloin, kun asiasta on selkeästi etukäteen niin sovittu. Prosessiin kuuluu lähes poikkeuksetta hedelmöityshoitoja, jotka voivat jo sinällään olla äärimmäisen rankka ja koko elämän mullistava kokemus. Itsellinen on siis termi, joka ihan oikeasti tarkoittaa jotain tiettyä asiaa, eikä ole jokaisen puhujan vapaasti itselleen omittavissa.

Tässä esimerkkejä kommenteista, jotka ovat toisten identiteetin varastamista, ja tuntuvat aivan yhtä riemukkailta kuin yksinhuoltajasta mahtaa tuntua se, että kahden aikuisen perheen vanhempi julistautuu "käytännössä yksinhuoltajaksi":

Mäkin olen puoliksi itsellinen, tosin tää lapsi syntyi luomuna ja raskaus oli vahinko, mutta mä kuitenkin koen olevani enemmän itsellinen. 

En tajua, miksi pitää lokeroida, kyllä jokainen voi olla itsellinen, jos sellaiseksi itsensä tuntee.

Ei. Ei voi. Jokainen voi toki nimittää itse itseään ihan miksi haluaa. Minäkin voin ihan laillisesti alkaa kutsua itseäni tummaihoiseksi tai sanoa sitä keltaista pitkää hedelmää appelsiiniksi, mutta olen kyllä silti valkoinen, ja se hedelmä on edelleen banaani. On hieman vaikeaa ymmärtää, miksi kukaan haluaisi kutsua itseään väkisin sellaisella termillä, jonka määritelmä on selvä, ja jonka kriteerejä ei itse täytä, mutta kai se sitten johtuu niistä negatiivisista viboista, joita yksinhuoltajuuteen määritelmänä liitetään. 

Ehdottaisin silti vakavasti sen asian pohtimista, onko tarpeellista omia itselleen väärä identiteetti silloin, jos se selkeästi tuntuu muista ikävältä. Jos oma identiteetti ei tunnu itselle sopivalta, vieraan identiteetin varastaminen ei ole hyvä ratkaisu ongelmaan. Ehkäpä sen sijaan olisi hyödyllisempää pohtia, millä muulla tavalla olisi mahdollista tulla ulos omasta lokerostaan, jos siellä ei ole hyvä olla. Meistä jokainen saa toki lopulta määritellä itsensä, mutta meistä jokainen voi myös valita tehdä sen sellaisella tavalla, joka ei loukkaa toisia.

Pohdin vielä omaa toivottavasti tulevaisuudessa tapahtuvaa vanhemmoitumistani ja sen erityisiä piirteitä.

Jos tulen lahjasolulla yksin vanhemmaksi: 

• Olen luopunut aktiivisesti työstämällä ydinperheen unelmasta jo ennen hoitoihin lähtemistä. Olen tarvinnut ja saanut tähän ammattiapua. Olen surrut valtavasti ja kokenut suuria epäonnistumisen tunteita, koska perheytyminen perinteisellä tavalla ei onnistunut. Tämä prosessi kesti vuosia ja oli hyvin kipeä.
• Olen kokenut paljon epäonnistumisen tunteita ja myös ympäristön leimaamista sinkkuudestani.
• Olen rakentanut identiteettini uudestaan. Olen kivuliaasti hyväksynyt sen, että minusta ei tule vanhempaa rakastamani ihmisen kanssa koskaan. Minusta tulee vanhempi joko yksin tai ei ollenkaan.
• Olen hankkinut vuosien aikana valtavan määrän tietoa lapsen terveestä kehityksestä lahjasoluperheessä ja ahminut tietysti erityisesti kaiken tiedon lapsen hyvinvoinnista yhden vanhemman lahjasoluperheessä.
• Olen valmentautunut kaikin mahdollisin tavoin siihen, miten lapsen kanssa puhutaan hänen lahjasolutaustastaan. Siihen on olemassa omat sääntönsä, ja puhumisen tavalla on suuri merkitys lapsen hyvinvoinnille koko elämän mittaisesti. Tällä lapsella ei ole isää millään tasolla, eikä tule koskaan olemaankaan. Minä en ole koskaan tavannut sitä ihmistä, jonka geenejä hän kantaa. Sen asian käsittely on aivan oma erityinen asiansa, johon itsellisen vanhemman on valmistauduttava hyvin.
• Olen pohtinut tarkasti raha-asioita, asumisjärjestelyjä, tukiverkostoja, omaa jaksamista, mahdollisia tukitahoja, työelämän ja vanhemmuuden yhteensovittamista, erilaisia poikkeustilanteita ja niistä selviämistä ennen päätöstä yrittää saada lapsi.
• Olen pohtinut paljon sitä, mikä tulee olemaan ympäristön suhtautuminen minun toivottuun perhemuotooni ja joutuisiko lapsi kuulemaan ikäviä kommentteja taustastaan tai äidistään.
• Olen pohtinut vuosia sitä, mikä on oikein. Onko minulla oikeus haluta lapsi, vaikka minulla ei ole kumppania?
• Olen käynyt vaikeita keskusteluja lähipiirini kanssa aiheesta, ja joutunut selittämään ja korjaamaan väärinkäsityksiä uudestaan ja uudestaan.
• Olen käynyt keskustelemassa vanhemmaksi tulemisestani psykologin kanssa pakollisessa lahjasoluneuvonnassa.
• Olen lukenut lehtien palstoilta, että olen itsekäs ja kauhea ihminen. Olen tullut uskovaisten ja muiden konservatiivien tuomitsemaksi.
• Olen hyväksynyt sen, ettei minulla ole mahdollisuutta yrittää saada lasta muuten kuin epämiellyttävien ja osin kivuliaidenkin lääketieteellisten toimenpiteiden kautta. Minun mahdollisen lapseni alkuun saattamiseen ei tule liittymään mitään erityisen mukavaa tai kaunista, ainoastaan ikäviä kliinisiä toimenpiteitä, kipua ja yksityisen puolen hoitojen osalta myös todella isoa rahanmenoa.
• Olen kestänyt hedelmöityshoidot yksin. Olen taistellut yksin itseni läpi julkisen puolen epäinhimillisen hedelmöityshoitosuon.
• Olen pelännyt valtavasti, etten voi tai ehdi enää tulla raskaaksi. Olen saanut öisin paniikkikohtauksia tätä pelätessäni. Olen itkenyt pitkiä öitä hoitojen viivästyessä.
• Olen ehtinyt kokea valtavaa surua ja ulkopuolisuutta lapsettomuuden takia. Olen ollut suruni kanssa näkymätön, sillä sinkun lapsettomuussurua ymmärretään edelleen erittäin huonosti.
• Olen työstänyt asian mielessäni siihen pisteeseen saakka, että yksinhuoltajaksi ryhtyminen olisi minulle iloinen asia, ja olisin ylpeä yhärimamma. Tähän pisteeseen pääsemisessä kesti kahdeksan vuotta. Itselliset äidit joutuvat tyypillisesti harkitsemaan vanhemmaksi tuloaan aivan erilaisella tasolla, kuin perinteisellä tavalla lapsen saavat. Heidän matkansa vanhemmuuteen on siis aivan omanlaisensa.

Esimerkkejä asioista, joista en tiedä henkilökohtaisesti yhtään mitään:

• Miltä tuntuu erota lapsen toisesta vanhemmasta, kun toiveena on ollut perhe-elämä kahden vanhemman perheessä?
• Miltä tuntuu, kun raskaus on alkanut sellaisen kumppanin kanssa, jonka kanssa yhteiselämä ei ole mahdollinen?
• Miltä tuntuu, jos lapsen toinen vanhempi ei halua olla tekemisissä lapsen kanssa tai osallistua millään tavalla?
• Miltä tuntuu tulla vahingossa raskaaksi?
• Miltä tuntuu, jos joutuu pohtimaan aborttia?
• Millaista on eron jälkeen, jos välit ovat riitaisat?
• Miltä tuntuu, jos vanhempien näkemykset lapsen hoidosta ja kasvatuksesta eroavat kovasti?
• Millaista on, jos lapsi viettää aikaa myös toisella vanhemmallaan? Entä jos ei vietä?

Itsellisellä vanhemmalla on omanlainen taustansa yh-vanhemmaksi tulemisessa. Ei sen parempi tai huonompi kuin kenelläkään muullakaan, mutta aivan omanlaisensa ja erityinen. Myös yh-piireissä olisi hyvä kunnioittaa yksinhuoltajien moninaisuutta. Oikeastaanhan yksinhuoltajuus ei tarkoita vielä mitään muuta kuin sitä, että hoitaa lapsensa yksin. Ihmisiä ja taustoja on loputon määrä. Annetaan kaikkien tarinoille arvo, eikä mitätöidä toisten identiteettejä ja kokemuksia fiilispohjalta.

Pieni uudenvuodentoive

 Kunpa tämä olisi vuoden 2021 ensimmäinen ja viimeinen tällainen otsikko:

Kun kerran joka viides suomalainen tietää ihan omakohtaisesti, ettei lapsia todellakaan hankita vain päättämällä, on aika uskomatonta, että lasten saamisesta edelleen puhutaan jatkuvasti näin. Että eipä nyt olekaan tässä muuta, teenpähän vaikka lapsen. Otsikko on tässäkin tietenkin toimituksellinen valinta, eikä millään tavalla jutussa haastatellun vastuulla.

Kuten jokainen tahatonta lapsettomuutta syystä tai toisesta kokenut tietää, uskomattoman suuri osa ihmisistä ei ymmärrä ollenkaan, ettei lasten saaminen ole läheskään kaikille oma päätös. Ymmärryksen puute paitsi näkyy otsikon kaltaisessa tavassa puhua, myös pitkälti johtuu siitä, että asiasta puhutaan näin. Jos lapsia kerran voi tuosta vain tekaista sopivan tilaisuuden tullen, lapsettomuushan johtuu silloin loogisesti siitä, että ihmiset eivät ymmärrä käyttää sopivia tilaisuuksiaan hyväksi, vaan esimerkiksi keskittyvät liikaa uraan, bailaamiseen ja reissailuun. Oma vika siis.

Tällaiset otsikot generoivat lisää ja lisää syyllistävää syntyvyyspuhetta, joka tekee lasten yrittämisestä entistäkin vaikeampaa ja ahdistavampaa ja haavoittaa lisäksi syvästi sitä isoa joukkoa ihmisistä, joille lapsen hankkiminen ei ole oma valinta. Ja tämä koskee kaikenlaisia lapsettomia, myös elämäntilannelapsettomia.

Syntyvyys on yhteiskunnallinen asia, mutta missä määrin yksilön lapsen yrittäminen ja saaminen kuuluvat toisille? Onko meidän järkevää olla näin sairaalloisen kiinnostuneita toisten ihmisten raskauksista? Miksi tämän ammattiurheilijan lapsenhankintapuuhat kuuluvat meille? Eikö hänestä olisi paljon mielenkiintoisempaakin kerrottavaa?

Jo jonkin aikaa on muuten tuntunut vähän siltä, että Hesari on saanut sponsorikseen Väestöliiton, kun uusi perhetoimitus, ja näköjään muutkin osastot, tykittävät solkenaan innostavia vauvanteko- ja lapsiperhejuttuja. Ajoittain on tullut vaikutelma, että HS:llä on jotain syystä tavoite tuottaa tekstiä, joka kannustaa ihmisiä lapsen hankkimiseen ja perhe-elämään. Se tuntuu aika vastenmieliseltä, asenteelliselta ja tarpeettomalta. Henkilökohtaisesti lukisin mielummin Hesarini Hesarina ja sitten vaikka Meidän Perhe -lehteä, jos perhejutut jostain syystä alkavat kauheasti kiinnostaa. Eli ei.

Linkki HS:n juttuun

Ja sitten jotain aivan muuta: Upea gradu! Lukekaapa Maria Ilosen uunituore gradu Urbaanit vanhatpiiat: identiteetin muodostaminen ydinperhenormin ulkopuolella! Mikä aihe! Luin kertaistumalta. Saattaa olla, että bongaatte haastateltavien joukosta tuttujakin.

Lisäksi tykkäsin uudessa Journalistissa Anna-Sofia Niemisen jutusta Suomessa on yli 1,2 miljoonaa yksinasuvaa, mutta sitä ei uskoisi mediaa seuratessa. Nieminen pohtii yksinasuvien näkymättömyyttä mediassa mm. koronauutisoinnissa. Tärkeä juttu.