HS: Lapsettomuus on sinkullekin suuri suru

Monet varmaan ovat jo huomanneetkin tämän Heidi Väärämäen jutun, minä kävin vähän hitailla:

Lapsettomuus on sinkullekin suuri suru

Tämän luettuani tuli melkein sellainen olo, että minun työni on tehty. Kyseessä on tietysti vain yksi artikkeli, mutta kuinka hyvältä tuntuukaan, että tästä puhutaan! Miksi se onkaan niin tärkeää tulla jotenkin nähdyksi ja saada lupa tunteilleen? Kananlihalle veti erityisesti se kohta, jossa Simpukan toiminnanjohtaja toteaa, että kumppanin puutteesta johtuva lapsettomuus on tuplasuru. Oi! Miten iloiseksi voikaan tulla siitä, että saa olla tuplasurullinen! En kyllä oikeasti ajattele niin, että lapsettomuussuruja tarvitsisi pistää mitenkään järjestykseen, mutta onhan se silti kivempi tuntea kaikenlaisia ihmeellisiä tunteita, kun tietää, ettei ole hullu, ilkeä tai paha ihminen. Että toisistakin tuntuu samalta.

Oikeasti en ole juuri nyt yhtään surullinenkaan, vaan odotan kovasti kesälomaa ja koitan saada viimeiset työkiireet jotenkin selätettyä. Työkiireistä on johtunut myös tämä hetkellinen blogihiljaisuus. Mieluiten istuisin puistossa kirjoittamassa. Muutaman viikon päästä siihenkin on taas aikaa. Ihana kesä, tule jo!

Haaste: Harrastukseton kuukausi

Kiirettä pitää. Kaikilla. Aina. Ihan hirveästi on kaikkea koko ajan, huh huh, kylläpä onkin.

- Moi, lähdetkö mun ja koiran kanssa juoksemaan?
- Sori, en ehdi, on treenit.
- Mutta nythän on tiistai. Eikös sulla ole treenit yleensä maanantaina ja keskiviikkona ja perjantaina, ja sitten lauantaina salipäivä?
- Joo, mutta mä ilmottauduin nyt juoksukouluun. Me treenataan tiistaisin ja torstaisin.
- No ehtisitkö tulla vaikka lauantaina salin jälkeen kahville?
- Pinjalla on sit Muskari ja Niko pitää viedä kaverisynttäreille Hoploppiin.
- Sunnuntai?
- Sori, mutta meillä lukee sillon kalenterissa "vapaapäivä", ollaan miehen kanssa kahdestaan. Ei olla ehditty nähdä kuukauteen. Pitäiskö vaikka katsoa elokuussa joku viikonloppu, jos ei olla mökillä? Onko sulla kalenteria siinä?

Olenko se vain minä, vai oliko ihmisillä vielä kymmenen vuotta sitten enemmän aikaa olla yhdessä? Onko jokin muuttunut, vai liittyykö yhteisöllisyyskuplani siihen elämänvaiheeseen, kun kenelläkään meistä ei ollut rahaa maksaa harrastuksista, ja asioita tehtiin siksi yhdessä kavereiden kanssa?

Oli miten oli, suoraan sanottuna jotain oli mennyt mielestäni pieleen viimeistäänkin siinä vaiheessa, kun "kotoilusta" alettiin puhua harrastuksena. Telkkarin tuijottaminen verkkarit jalassa ja nuudelikulho sylissä on luuserien hommaa, ellei vähintäänkin sytytä kynttilöitä, näpsäise muutamaa instagram-otosta niistä villasukista, jotka syntyivät edellisen koti-illan tuloksena (itse kehrätystä luomulampaan villasta tietenkin) ja ilmoita kaikille #kotoilevansa. Lepo, rentoutuminen ja rauhoittuminen ovat out, tavoitteellinen ja aikataulutettu kotoilu on pieninä määrinä in, kunhan sen suorittaa sillä vakavuuden asteella, että sen voi tarvittaessa merkitä cv:een otsikon "harrastukset" alle.

Ja sitten me olemme niin yksin.

MTV.doc: Yksinäisyyden yllättämät (Katsottavissa heinäkuun  2015 alkupäiviin saakka.)

Sosiaalisessa mediassa kiertää kasapäin haasteita rantakuntoon pääsemiseksi. On kuukauden lankkuhaastetta ja sitten on booty-haaste, ja mitä näitä onkaan. Minäpä heitänkin tällaisen haasteen: Kuka uskaltaa olla kuukauden harrastamatta yhtään mitään? Uskaltaisitko pysähtyä miettimään, mitä sinulle oikeasti kuuluu, ja mitä kuuluukaan sille kaverille, jota et ole ehtinyt nähdä aikoihin? Uskallatko katsoa, mitä tapahtuu, jos et aikataulutakaan vapaa-aikaasi?

Elämäntilannelapsettomuus-juttuni Väestöliiton sivulla

Kirjoittelin Väestöliitolle siitä, kuinka minusta tuli elämäntilannelapseton, ja miltä se on tuntunut. Käykäähän lukemassa!

Elämäntilannelapsettomuudesta Sinkut-sivuilla by meitsi.

Kertokaahan ajatuksianne ja ehdotuksianne siitä mistä haluaisitte lukea seuraavaksi! Omille jutuilleen tulee vähän sokeaksi, uudet näkökulmat ovat aina tervetulleita!

Lapsettomien lauantai

Tänään on blogin synttäripäivä. Tänä vuonna en itke äitienpäivänä. Sen sijaan nostin eilen ystävien kanssa maljan lapsettomien lauantain kunniaksi, ja se tuntui hyvältä. Kyllä meitäkin saa joskus vähän juhlia. Emme me lapsettomat ole sen huonompia kansalaisia kuin muutkaan. Paitsi tietysti joidenkin mielestä:

Lisävero lapsettomille naisille

Vertaistukea elämäntilannelapsettomalle

Olen kirjoittanut tätä blogia kohta vuoden. Olen ollut äärettömän ilahtunut jokaisesta lukijasta ja kommentista, ja iloinnut erityisesti silloin, kun joku on kertonut saaneensa apua jostain, mitä olen kirjoittanut. Aloin kirjoittaa juuri siksi, että olisin halunnut itse lukea samassa tilanteessa olevan mietteitä, mutta en löytänyt niitä mistään. Se on outoa, koska meitä on kuitenkin niin paljon.

Edelleen iloitsen jokaisesta lukijasta ja jokaisesta kommentista, mutta tulipa mieleen kysäistä, tiedättekö, että lapsettomien yhdistys Simpukalla on ollut jo iät ja ajat yksin elävien lapsettomien foorumi, jossa kukaan ei keskustele? Ainoa postaus sivuilla on omani, ja se on vuoden vanha linkki tähän blogiin. Tulijoita sitä kautta näyttää olevan jonkin verran, mutta kukaan ei ole kirjoitellut itse foorumiin mitään. http://www.simpukka.info/forums/foorumi/yksin-elavat/

Toivoisin, että löytäisimme toisemme. Ihanaa, että jossain meidät sentään mainitaan, mutta olisiko meistä enemmänkin sanottavaa? http://www.simpukka.info/elamantilannelapsettomat/

Kuka uskaltaa aloittaa puhumisen?

Asiantuntijahommia

"Näin pienten lasten äitinä musta tuntuu aivan hirveältä, että lapset Katmandussa raatavat 16-tuntisia päiviä tiilitehtaalla." 
-Julkkis

"Olemme täällä itsekin monet isiä ja äitejä ja -- Emme missään tapauksessa halua myydä seksikkäitä vaatteita lapsille."    
-Myyjä, jonka liikkeessä myydään pikkulasten pitsirintaliivejä.

"Minulle on tärkeää auttaa syöpää sairastavia lapsia, koska olen itsekin isä."
-Julkkis

"Korsetit päälle vaan ja duuniin tiilitehtaaseen, kaikki syöpäsairaat palleroiset, mitäpä minä siitä, kun ei ole omia!"
-Minä

Löytyykö lapsen saamisen myötä jokin humanismin korkeampi taso, jolle lapsettomilla ei ole pääsyä? Ovatko lapsettoman ymmärrys ja välittäminen määrällisesti tai laadullisesti jotenkin erilaisia? Voiko lapsia ymmärtää ja voiko niistä välittää, jos ne eivät ole omia? Voivatko lasten oikeudet ja hyvinvointi kiinnostaa ja koskettaa samalla tavalla, jos on lapseton? 

En minä tiedä. En ollut kovin kiinnostunut koirien hyvinvoinnista ennen kuin hankin oman. Lasten hyvinvoinnista olen ollut aina kiinnostunut, vaikka omia ei ehkä tulekaan. Ehkä olisin enemmän tai paremmin kiinnostunut, jos olisi omia, mistäpä sen tietää. (Ehkäpä paras mieleeni tuleva vertaus ei olisi koira, jos minulla olisi omia lapsia.)

Tiedän työpaikkoja, joissa toimitaan lapsiperheiden kanssa, ja puolijulkinen salaisuus on, ettei töihin palkata lapsettomia, koska he eivät voi oikeasti ymmärtää. Onko siis niin, että lapseton ihminen on todennäköisemmin huonompi lastentarhanopettaja kuin lapsellinen? Entäpä lastenpsykiatrinen sairaanhoitaja? Tai perheneuvolapsykolgi? Tai poliisi, poliitikko, sosiaalityöntekijä, liukumäkisuunnittelija tai uimaopettaja?

Mihin kaikkeen lapsen saaminen tässä yhteiskunnassa asiantuntijoittaa? 

Juhlapyhät

Hei ihmiset, tiesittekö, että tämän blogin lukijamäärä tuplaantuu, jopa moninkertaistuu juhlapäivien aikoihin? Joku muukin taisi viettää pääsiäisenä turhan paljon aikaa yksin. Haluan kertoa tämän siltä varalta, että jostakusta tuntuu juuri nyt, että on ihan yksin maailmassa, kun muut viettävät perheaikaa. Ei, meitä on muitakin, eikä edes ihan vähän.