Sooloäitihaaste, osa 2

 The Stork and I:n #Solomotherstories -haaste jatkuu:

17. Mitä ei kannata sanoa itselliselle äidille tai sellaiseksi haluavalle

- Jos olet sitä mieltä, että on olemassa vain yksi ainoa oikea tapa tulla perheeksi, se ei luonnollisestikaan ole tämä. Asia kannattaa pitää ihan omana tietonaan. Itsellinen äiti ei tee mielipiteelläsi mitään.

- "Kannattaisi ennemmin adoptoida." Useimmilla ei ole mitään käsitystä siitä, millainen prosessi adoptio oikeasti on. Se ei ole mahdollista kaikille, eikä helppoa koskaan kenellekään.

- "Kaikilla lapsilla on isä." Ei ole.

- "On itsekästä tehdä lapsi yksin." Ei tippaakaan sen itsekkäämpää kuin tehdä lapsi kaksin.

- "Oletko nyt miettinyt tämän aivan loppuun asti?" Kyllä. Kuka muu vanhempi käy pakollisen keskustelun psykologin kanssa ennen raskaaksi yrittämistä?

- "Se oikea tulee vastaan silloin, kun sitä vähiten odottaa!" Ei tule. Monelle se vain ei tule vastaan koskaan, eikä missään tapauksessa ole avuliasta neuvoa varsinkaan hedelmällisen ikänsä viime metreillä olevaa naista odottelemaan tällaista ihmettä.

18. Perheelle kertominen

Olen onnekas, minun perheessäni tämä sujui helposti. Emme ole erityisen konservatiivista sakkia. Kaikkien mielestä se, että lähdin hoitoihin ja että saan tämän lapsen on huippujuttu. En edes muista erityisesti kertomistilanteita, ne ovat menneet ohi arkisen jutustelun lomassa.

19. Yhteiskunnan paineet

Olen tuntenut yhteiskunnan paineet nahoissani kovasti. On ollut hurja kokemus tajuta kuinka ulkopuolinen onkaan, kun ei perheydy normatiivisesti ja normiaikataulussa. Rehellisesti sanottuna olen ollut totaalisen järkyttynyt siitä, kuinka koko yhteiskuntamme syrjii perheettömiä sekä mikro- että makrotasolla. Henkilökohtaisessa elämässäni yksin jäämisen tunne on ollut tahatonta lapsettomuutta vaikeampi ja satuttavampi kokemus. Haluan yrittää omassa perheessäni parhaani mukaan välttää sellaista ulossulkevaa ydinperheeseen käpertymistä, jota olen itse joutunut kokemaan. Eipä käpertyminen toki oikein olisi vaihtoehtokaan, kun meillä ei asu muita aikuisia. Haluan myös aina toimia niin, että kaikki ovat tervetulleita meille ja meidän elämäämme koska tahansa riippumatta perhetilanteestaan. Jos siis vietät joulua yksin, meille vaan glögille :)! Me kaikki tarvitsemme toisiamme.

20. Lahjasisarukset

Suomessa saman lahjoittajan soluja voi antaa vain viiteen perheeseen. Se on ihan hyvä, geneettisiä sisaruksia ei ole siis olemassa loputonta määrää. Lahjasolualkuiset lapset ovat yleensä kuulemma kiinnostuneempia mahdollisista sisaruksistaan kuin itse lahjoittajasta. Jos lapseni haluaa joskus yrittää löytää geenisisaruksiaan, tuen häntä siinä ehdottomasti.

21. Lastenkirjat

Olen lukenut suomeksi vain yhden lastenkirjan, jossa erilaisten perheiden käsittelyn ohella otetaan esiin myös lahjasolutausta. Se on 2015 ilmestynyt Meidän pihan perhesoppa.

Sain vinkkejä myös tällaisista kirjoista, joissa käsitellään erilaisia perheitä:

Pupujuttu ja muita vauvasatuja

Sulon ja Elsin uudet naapurit

Eikka ja seitsemän sisarusta

Englanninkielisiä lastenkirjoja löytyy paljonkin, ja Amazon osaa ehdotella lisää. Esim.

The Special Two

The Pea That Was Me

Mommy and Me - How I Came to Be

Monissa kirjoissa on vielä erilaisia versioita jokaiseen lähtöön, esim. eri kirjansa lahjoitetun munasolun kautta syntyneille, lahjoitetun siittiön kautta syntyneille, yhden vanhemman perheille ja niin edelleen. Näin esimerkiksi

Our Story -sarjassa.

Jos tilauskulut hirvittävät, kuten minua, kannattaa kysyä oman kaupungin kirjastosta, voisivatko hankkia aihetta käsitteleviä kirjoja valikoimaan. Uudessa pikkukaupungissani ainakin onnistui ihan nikottelematta.

22. Sooloäidin kirjoja ja muuta tukea

Minun kirjahyllystäni löytyvät nämä kirjat.

Helminauha-hanketta olenkin jo hehkuttanut niin monta kertaa, että ehkäpä se riittää. Suosittelen myös seuraamaan lapsettomien yhdistys Simpukan tapahtumakalenteria. Sieltä löytyy kursseja, koulutuksia, valmennuksia, chatteja ja lähi- ja etätapaamisia kaikenlaisiin tilanteisiin, myös vasta hoitoihin lähtöä pohtiville. Lisäksi facebookissa on aktiivisia vertaisryhmiä.

23. Deittailu

Ei kiitos. Tosin nyt täällä uudessa kaupungissa on käynyt muutaman kerran mielessä rekisteröityä johonkin deittipalveluun, mutta haluaisin enemmänkin ehkä uusia ystäviä kuin seurustelukumppanin. Huvittelen hieman ajatuksella, että ilmestyisin yllätyksenä maha pystyssä treffeille ihan vain nähdäkseni miehen ilmeen, mutta enpä taida viitsiä tällaista jekkua tehdä kenellekään kuitenkaan.

Vihasin nettideittailua koko sen ajan, kun koin, että sitä oli pakko harrastaa, ja nyt olen todella helpottunut, kun ei enää tarvitse. Luulen, että olen mielummin yksin koko loppuelämäni kuin menen enää koskaan nettitreffeille. Varaan kuitenkin oikeuden muuttaa mielipidettäni tässä asiassa. Hieman haikealta tuntuu ajatus siitä, etten tulisi enää koskaan elämässäni kokemaan minkäänlaista romanssia. Juuri nyt se ei kuitenkaan ole ajankohtaista.

24. Mitä olisin toivonut tienneeni

Että meitä itsellisiä äitejä on niin paljon. Että tulen selviämään tästä. Että tulee päivä, jolloin itsellisesti vanhemmaksi tuleminen ei ole enää minulle surullinen, vaan aidosti iloinen asia.

25. Niksinurkka

Minun niksini ovat tässä: 1. Hanki robotti-imuri ja 2. Opettele pyytämään apua.

Mieti jo etukäteen rauhassa mielessäsi läpi koko lähipiirisi: Kenelle kaikille voisit kuvitella laittavasi viestin, jos et kertakaikkiaan selviä itse? Usein apu voi tosin tulla aivan yllättävältäkin taholta. Esimerkiksi kun jouduin itse alkukesästä liikuntakieltoon, naapurini mobilisoi minulle lähistöllä asuvista aivan tuntemattomista ihmisistä ihanan koiranulkoilutusverkoston, joka kävi lenkittämässä elukkaa aivan vapaaehtoisesti. Myös moni ystävistä oli toki suurena apuna yllättävässä ja hankalassa tilanteessa. Suurin osa ihmisistä haluaa auttaa toisia, mutta avun pyytäminen voi olla todella vaikeaa, ja siihen kannattaa psyykata itsensä huolella jo etukäteen.

Itsellisen äidin ei pidä mennä siihen ansaan, ettei ajattele olevansa avun arvoinen, kun on itse itsensä tilanteeseensa hommannut. Myös me tarvitsemme ja ansaitsemme aivan yhtä lailla joskus apua sekä lähipiiriltä että yhteiskunnalta. Olen itse ollut yhteydessä esimerkiksi perhepalveluihin ja ensi- ja turvakotiin ja kertonut avoimesti jo etukäteen myös uudessa neuvolassa huolestani sosiaalisen verkoston niukkuuteen liittyen. Pyydän ja vaadin apua, selvitän jo etukäteen kaiken mitä on tarjolla, jotta tiedän, mihin sitten ottaa yhteyttä, jos omat voimat loppuvat. Minut on toivotettu lämpimästi tervetulleeksi jo muun muassa kahteen yksinhuoltajille tarkoitettuun ryhmään, jotka toivottavasti pääsevät kokoontumaan syksyllä. Neuvoisin teitä muita olemaan myös aktiivisia. Yksin jääminen on vaarallista.

26. Lapsenhoito

Isäni on luvannut hoitaa lasta, että pääsen joskus harrastamaan jotain. Olen todella kiitollinen tästä. Ja sitten vaan päiväkotiin, kun sen aika on. Suomessa asiat ovat lastenhoidon suhteen loistavalla tolalla moneen muuhun maahan verrattuna. Yksinhuoltajana toivon, että saisin edes joskus hetken omaa aikaa. Kuten varmasti kaikki muutkin vanhemmat. Aika näyttää, miten tämä tavoite saavutetaan.

27. Roolimallit

Kaikki upeat itselliset äidit, joihin olen törmännyt oikeassa elämässä tai netissä ovat minun roolimallejani. Lapseni roolimalleja en voi hänen puolestaan päättää. Toivon, että elämäämme voisi kuulua mahdollisimman paljon mahdollisimman erilaisia upeita ja avarakatseisia ihmisiä, ja että nyt kauas jääneet ystävät pysyisivät edelleen elämässämme. En ole erityisen huolissani isän mallin puuttumisesta, mutta teen parhaani, jotta lapseni kohtaisi mahdollisimman monenlaisia ihmisiä, ja saisi viettää aikaa vaarin lisäksi myös muiden miesten seurassa.

28. ja 29. Lempparisomet ja yhteisö

Kuulun itsellisten äitien, lahjasoluhedelmöittyjien ja itsellisten lahjasoluhedelmöittyjien facebook-ryhmiin. Laita minulle viestiä, jos haluat lisätietoja näistä!

Lisäksi tykkään podcasteista, mm. The Stork and I:sta (helpoin kuunnella ehkä esim. Spotify:stä), Single Greatest Choice:sta ja kauniista Not by Accident -dokumenttipodista.

Instagramissa seuraan satunnaisen laiskasti choice mum / smbc -päivityksiä.

Some ja muu yhteisöllisyys aiheen tiimoilta on ollut minulle todella tärkeää ja auttanut omassa prosessissa paljon eteenpäin. Olo keveni huomattavasti heti kun löysin muita. Somen kautta olen saanut myös uusia vertaistukiystäviä ihan oikeassa elämässä.

30. Neuvoja muille

Ei minulla enää tämän enempää niitä ole. Kertokaa, jos teillä on minulle!

31. Toiveita ja unelmia

Suurin toiveeni on, että lapseni saa olla terve ja onnellinen, ja että pystyn kasvattamaan hänet tasapainoiseksi rakastavaksi ihmiseksi. Toivon, että elämämme tulee olemaan keskimäärin mukavaa, ja että ympärillämme on paljon rakkaita ihmisiä. Mitäpä sitä sen enempää tai vähempää kukaan vanhempi toivoisi?

Sooloäitihaaste, osa 1

The Stork and I:lla on ollut taas heinäkuun ajan käynnissä instagram-haaste, jossa itselliset äidit (englanniksi single mothers by choice, smbc, smc tai choice mums) kertovat elämästään tunnuksella #solomotherstories. Haaste on tosi kiva, ja ajattelin tehdä sen nyt kokonaisuudessaan tässä blogissa ihan vain suomeksi, koska minulla ei ole sellaista insta-tiliä, jossa näitä aiheita käsittelisin. Löysin samaisen haasteen kautta paljon uutta tietoa ja vertaisia viime vuonna, suosittelen tsekkaamaan mitä hashtagin takaa löytyy! Julkaisen haasteen kahdessa osassa.

P.s. Tsekatkaa muuten myös Suvin ja Siirin suomalainen tili itsellisen äidin perheen elämästä täältä: Pieni ja iso. Ihanaa, että aiheesta alkaa löytyä jotain jo suomeksikin!

1. Minä

Olen 40-vuotias esikoistani viimeisilläni odottava itsellinen äiti. Rakastan hyvää ruokaa, tanssia, teatteria, hönttejä musikaaleja, liian pitkäksi venähtäviä illanistujaisia ja metsissä hengailua. Jaan kotini ison koiramummelin kanssa.

2. Lapseni

Tapaamme kasvokkain ensimmäisen kerran hyvin pian. Hän on oletusarvoisesti tyttö, ja hänellä tulee genetiikan lakien perusteella olemaan siniset silmät. Muuta en vielä hänestä tiedä. Odotan vilkasta tapausta mahamöyrinnästä päätellen. Edelleen olen varovainen ilossani: Pelottaa, että jotain menee pieleen, eikä hän tulekaan kotiin. Lapseni on jo nyt rakkainta maailmassa, hartaasti odotettu ja toivottu.

3. Kotini

Muutin juuri Helsingistä pikkukaupunkiin ja koitan nyt ehtiä sopeutua uuteen elämään täällä edes hieman, ennen kuin pikkuinen saapuu. Ostin juuri ensimmäisen asuntoni, ja taloudelliset syyt olivatkin tärkein seikka sille, että muutin. Olen juuri nyt todella yksinäinen, mutta minulla on koti, jossa viihdyn, ja se on omani. On helpottavaa, kun ei tarvitse enää kantaa palkkapussiaan joka kuukausi suoraan vuokranantajan taskuun. Sosiaalinen verkostoituminen on ahkerasti työn alla, onneksi on some ja vertaistukiryhmät!

4. Ura

Nuorempana olin hyvin kunnianhimoinen opiskelujen ja uran suhteen. Kahden burn outin jälkeen olen todennut, etten välitä enää ns. urastani tuon taivaallista. Minua motivoivat työssä ainoastaan asiat, joista kukaan ei erityisemmin välitä maksaa, tai joiden tekijöitä ei yhteiskunnassamme juurikaan arvosteta: Haluan auttaa ihmisiä ja eläimiä. Toivon työelämältä enää ainoastaan inhimillisyyttä ja yli nälkärajan kohoavaa tulotasoa. Vapaa-aika ja ihmissuhteet ovat huikeasti työtä tärkeämpiä, enkä aio väsyttää itseäni työtä tekemällä enää koskaan. Rehellisesti sanottuna aion tehdä koko elämäni niin vähän palkkatöitä kuin mahdollista, jos en sattumoisin löydä alaltani sellaista työpaikkaa, jossa on oikeasti hyvä olla.

5. Päätöksentekoprosessi

Ensimmäisestä pohdinnasta päätökseen lähteä itsellisenä hedelmöityshoitoihin taisi kohdallani kestää noin kahdeksan vuotta. Se on mielettömän pitkä aika, ja siinä välissä päätin useamman kerran lopullisesti, etten voi lähteä hoitoihin yksin, koska se ei vain jotenkin ole oikein. Vaadittiin aivan mieletön psyykkinen työ ja useampi vuosi psykoterapiaa ennen kuin aloin nähdä itsellisen äitiyden itselleni hyvänä vaihtoehtona. En taida tietää ketään toista, joka olisi pohtinut asiaa yhtä kauan, ja toivon todella, että useimmat pystyvät tekemään päätöksen nopeammin, sillä päätöksentekovaihe on raskas. Useimmille siihen sisältyy myös pitkään rinnalla kulkeva toive siitä, että sittenkin löytäisi vielä kumppanin. Siitä unelmasta on vaikeaa luopua, ja oman perheen hahmottaminen uudella tavalla on iso työ.

6. ja 7. Hoidot ja klinikat

Olin 38-vuotias, kun vihdoin tein päätöksen hoitoihin lähtemisestä. Olin juuri ehtinyt täyttää 39, kun ensimmäinen inseminaatio kolmesta tehtiin yksityisellä klinikalla, ja 40 ensimmäisen ivf:n tapahtuessa Husissa. Oli aivan hiuskarvasta kiinni, että ehdin vielä ikäni puolesta julkisen puolen jonoon.

Olisin halunnut siirtyä nopeammin ivf:ään hoidon paremman tehokkuuden vuoksi, mutta julkinen puoli ei salli sitä, että potilaalla olisi mitään pakkasessa julkisten hoitojen alkaessa, joten ei auttanut kuin odottaa. Vuosi Husin jonossa oli elämäni raskain vuosi. Olin ensimmäisiä jonoon päässeitä, ja tilanne on kuulemma huikeasti heikompi tällä hetkellä. Suosittelen kaikille vertailua eri hoitopaikkojen välillä. Olisi ollut erittäin pieni vaiva käydä esimerkiksi Helsingistä Tampereella hoidoissa sen tuskan sijaan, mitä jonottaminen oli.

Itse hoidot olivat kohdallani selkeästi henkisesti rankemmat kuin fyysisesti. En saanut lääkkeistä sivuoireita ja ivf-punktio sujui hyvin ja nopeasti. Tulin raskaaksi ivf:n tuoresiirrosta, enkä voi vieläkään uskoa, että se onnistui. Raskaaksi tuleminen voi tietenkin olla muutenkin vaikeaa, mutta 40-vuotias ei todellakaan ole ihannekandidaatti tällaisiin puuhiin. Kaikki tämä on aivan käsittämätöntä, enkä voi uskoa onneani. Näinkin voi joskus käydä.

8. Lahjoittajan valitseminen

Suomessa tämä on helppoa! En edes muista, sainko toivoa julkisella puolella mitään, yksityisellä kyseltiin mielipidettä lahjoittajan pituudesta, silmien väristä ja kansalaisuudesta. Kysyttiin myös, haluanko käyttää suomalaista vai tanskalaista pankkia. Näiden välillä oli tiettyjä kustannuseroja. Yleensä lahjoittajan valinnassa pyritään siihen, etteivät tämän ulkonäköpiirteet eroaisi merkittävästi lahjan saajan piirteistä, jotta lapsesta ei tulisi kovin erinäköistä kuin sukunsa.

Ulkomailla touhu onkin sitten erilaista. Lahjoittajasta saattaa saada tietää paljonkin asioita, ja joskus he myös kirjoittavat kirjeen tai tekevät audioesittelyn itsestään. Monesti sukusolun ostajalla on mahdollisuus myös nähdä lahjoittajan lapsuuskuva. Varmaan jossain voi nähdä myös kuvan lahjoittajasta aikuisena. Jos joku teistä on käyttänyt ulkomaista pankkia, olisi hauska kuulla, miten valinta siellä sujui!

9.  Hyödyllisin neuvo

- Luota itseesi. 

- Kaikki voi mennä hyvinkin. 

- Vaikka asiat menivät toisin kuin suunnittelit, se ei tarkoita sitä, että ne menivät huonommin.

- Etsi ihmisiä, jotka ymmärtävät sinua niin kauan, että löydät heidät.

10. Suurin haaste

- Lapsettomuuteen liittyvät ulkopuolisuus, yksinäisyys, tyhjyyden tunne. 

- Päästää irti siitä kuvasta, joka on mielessäni edustanut minun perhettäni. Hyväksyä se, ettei minun elämääni koskaan tullut sitä miestä, jonka kanssa haaveillaan yhdessä lapsesta. 

- Yhteisön löytäminen, ja oman surun salliminen: Minun suruni on ihan oikeaa lapsettomuussurua, vaikkei minulla ole puolisoa. 

- Ensimmäisen askeleen ottaminen hoitoihin.

11. Mielenkiintoinen fakta

Kärsin pahasta unettomuudesta Husin jonotusvuoden aikana, ja oikeastaan jo vuosia ennen sitä surun ja ahdistuksen takia. Aloin nukkua paremmin kuin koskaan samana iltana aloitettuani ivf-kierron lääkityksen, jonka tavallinen sivuvaikutus on unettomuus. Nukuin vuosien nukkumattomat yöt sikeästi iltakymmenestä aamuun aina toisen raskauskolmanneksen loppuun saakka. En ole varmaan koskaan aikuisiälläni tuntenut oloani niin hyväksi ja levänneeksi. En tiedä, onko tämä mielenkiintoinen fakta, mutta ainakin se on fakta, joka todistaa, että kaikki on lopulta kuitenkin yksilöllistä :)

12. Katumuksia

Kaikki taitavat vastata tähän saman: Kunpa olisin lähtenyt hoitoihin aikaisemmin. Koitan kuitenkin muistaa olla tässä myös itselleni armollinen, sillä tein parhaani niin nopeasti kuin pystyin. Alussa minulla ei ollut moneen vuoteen ketään, jolta olisi voinut saada asiassa vertaistukea, ja se teki pohdinnasta todella vaikeaa. Toivottu lapsilukuni ei tule todennäköisesti toteutumaan, mutta on suuri onni ja ihme, jos saan edes tämän yhden kotiin.

13. Paras vinkki

Jos pohdit itsellistä vanhemmuutta, ja olet yli kolmekymppinen, tee ihan mitä tahansa, että pääset pohdinnoissasi eteenpäin. Käännä kaikki kivet ja kannot, etsi vertaisia, hae ammattilaisten tukea, selvitä hedelmällisyytesi tilanne siinä määrin kuin se on mahdollista. Huuda, raivoa, itke ja sure, mutta mene samalla eteenpäin. Hengähdä välillä, mutta jatka sitten taas, kunnes pääset johonkin lopputulokseen. Älä anna tilanteen mennä siihen, että vuodet vain vierivät, eikä ole enää mitään tehtävissä. Biologinen kello on julma ja epäreilu, ja sille saa olla vihainen, mutta jumittumista kannattaa välttää kaikin mahdollisin keinoin.

Toinen vinkki, jota en voi liikaa korostaa: Jos lähdet hoitoihin julkiselle puolelle, vertaile klinikoiden jonotilanteet huolellisesti, varsinkin jos hedelmällisyydessäsi ja/tai iässäsi on toivomisen varaa.

14. Itsellisyyden hyvät puolet

En ole vielä päässyt kokeilemaan vanhemmuutta, joten voin kirjoittaa vain raskausajasta, ja niistä mielikuvista, joita mielessäni tulevaan itselliseen vanhemmuuteen liittyy. 

Prosessin aikana olen oppinut näkemään elämän parisuhteessa realistisemmin. Pitkä sinkkuaika oli ihan vahingossa aiheuttanut sen, että olin alkanut idealisoida parisuhteessa elämistä. En kai koskaan ajatellut asiaa kovin tietoisesti, mutta olin vaivihkaa alkanut nähdä itseni epäonnistujana ja kaikki parisuhteessa elävät onnistujina. Onneksi jäin itselleni kiinni tuosta ajatuksesta ja ymmärsin, ettei ole oikeastaan ollut koskaan kovinkaan todennäköistä, että päätyisin jotenkin keskinkertaiseen tai epämukavaan parisuhteeseen ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Olen lopulta sillä tavalla itsenäinen persoona, etten kertakaikkiaan kaipaa elämääni sellaista kumppania, jonka kanssa ei ole erityisen hyvä olla. Tarvitsen todella hyvän syyn seurusteluun, ja sinkkuna oleminen on minulle ihan hyvä perustila.

Näillä puheilla itsellisyyden hyviä puolia ovat ainakin:

- Raskausaikana en ole joutunut pettymään kehenkään. Olen tiennyt, mihin olen lähtenyt ja ottanut omasta voinnistani vastuun itse. Jos rinnallani olisi nyt kumppani, joka ei sitoudu prosessiin tai ymmärrä mitä käyn läpi (eli esimerkiksi kuka tahansa entisistä avomiehistäni), raskausaika olisi ollut todella paljon vaikeampi jaksaa.

- Minä saan tehdä itse kaikki päätökset lapsen nimestä kasvatusperiaatteisiin. Se saattaa olla helpompaa, kuin neuvotella jatkuvasti erilaisia kompromisseja.

- En joudu huolehtimaan parisuhteesta pikkulapsiaikana. Saan omistautua äitiydelle kokonaan vailla huolta siitä, että parisuhde luhistuu kasaan siinä sivussa. Parisuhderiitoja ei ole.

- En joudu edes teoriassa ottamaan sitä riskiä, että rinnalla on aikuinen mies, joka ei osallistu perhe-elämään ja kodin hoitamiseen. Kokemus on opettanut, että on paljon helpompaa tehdä kaikki itse, kuin tehdä kaikki itse ja riidellä samalla.

- Meidän perheemme voi muodostua juuri sellaiseksi, joka on meille hyvä. Juutumme ehkä epätodennäköisemmin toimimattomiin kulttuurisiin perhekuvioihin ja voimme lapsen kanssa muodostaa oman läheisverkostomme vapaammin.

- Minun lapseni oppii erilaisista perheistä automaattisesti. Hän oppii myös, etteivät rakkaus ja läheisyys ole kiinni siitä, asutaanko saman katon alla tai ollaanko biologisesti sukua.

15. Tukiverkosto

Ystävät jäivät Helsinkiin, mutta nyt olen lähellä vanhempiani. Molempi parempi. Ja huonompi. Kunpa olisin voinut saada molemmat maailmat. Haikailen vielä takaisin kotiin Helsinkiin. Muutto ei ollut helppo juttu.

Tärkeä osa tukiverkostoa ovat myös netin ja Helminauha-hankkeen kautta löydetyt vertaiset. On elintärkeää, että elämässä on ihmisiä, jotka tietävät omakohtaisesti, mitä käyn läpi.

16. Ylpein hetki

Olen ylpeä siitä, miten paljon töitä olen tehnyt päästäkseni tähän pisteeseen. Olen ylpeä, että uskallan tehdä tämän omalla tavallani, ja uskalsin luopua yhdestä suurimmista unelmistani rakentaakseni tulevaisuuteni atomeista uudestaan.

Sitten kun lapsi on täällä, ylpeitä hetkiä tulee varmasti paljon, siinä missä niitä vähemmän ylpeitäkin. Ihan pian pääsen toivottavasti olemaan jo ylpeä siitä, että selvisin synnytyksestä hengissä.

Noniin, tulihan se sieltä!

Paniikki nimittäin! Apua!

Minusta tulee muutaman viikon sisään äiti, jos mitään kauheaa ei tapahdu. Miten ihmeessä tästä selvitään? En ole kai edes vaihtanut vaippaa koskaan! Olen hädin tuskin kyennyt ymmärtämään, että minut onnistuttiin saamaan raskaaksi, nyt pitäisi ymmärtää, että kohta synnytetään, ja siitä se kaikki sitten vasta alkaa. Saisinko vielä yhdeksän kuukautta lisää, kiitos?

Olen ollut nyt muutaman viikon aivan käsittämättömässä tyhjiössä täällä uudessa kotikaupungissani. Kaikki on hyvin epätodellista ja minä irrallani kaikesta normaalista. Olen ollut yksinäinen, eksynyt ja hämmentynyt, kuten ennakoinkin. Eihän tällaisesta muutoksesta ilman kriisiä voi selvitä. Ja kohta sitten opettelen vauvanhoitoa tässä kummallisessa rinnakkaisuniversumissa ihan itsekseni. Olin yllättävän pitkään rauhallinen, mutta nyt alkaa pikku hiljaa puskea kylmää hikeä helleaallosta huolimatta. Herranjumala sentään, se tapahtuu ihan kohta!

Onneksi tapaan doulani huomenna. Ehkä hän osaa sanoa minulle jotain rauhoittavaa. Tai ihan vain vaikka antaa jotain rauhoittavaa. Nyt pelottaa!

Juhannuksen virallinen ajatus

Lueskellessani Samuli Putron viisaita ajatuksia siitä, kuinka romanttinen rakkaus ei ole ihmissuhteiden korkein muoto, löysin itseni pohtimasta:

Jos ei enää kaipaa parisuhdetta elämäänsä lainkaan, onko jotain mennyt lopullisesti rikki vai korjautunut vihdoinkin ehjäksi?

Hellepäivän hajoilu

Tiedättekö, kun joskus tulee lukeneeksi jotain niin uskomattoman typerää, että ainoa mahdollinen reaktio on mykistymistä seuraava röhönauru. Esimerkiksi jotain tällaista:

Täältä tyrskähdysten lomasta voin melko varmasti todeta, että nyt viimeistään lienee selvää, ettei tämä vau.fi:n Odotus-applikaatio ole ihan minua varten 😄

Mutta koitetaan nyt sitten pitää mielessä tämä! Mahtavaa, monet miehet pitävät minua kauniina! Jes! Normaalisti en perusta omia olojani pätkän vertaa sille, miltä mahdan miesten mielestä näyttää, mutta nyt raskaana ollessa on ilmeisesti aika aloittaa. Jos nyt oikein tässä tarkasti mietin, taisi närästyskin heti vähän helpottaa kun tässä hikisenä tyynynkuva poskessa mahani kanssa sohvalla kelailen, että olenpahan kuitenkin aika kuuma bööna! Kiitti miehet, kiitti vau.fi 💜!

Ensin saadaan lapsi ja sitten hylätään kaverit?

Kun olen kertonut ystäville, että minua surettaa ja pelottaa muuttaa pois kotoani kaupunkiin, jossa en tunne juuri ketään, moni on halunnut sanoa jotain piristävää ja kannustavaa. Sellaisiahan me ihmiset olemme: Haluamme toiselle hyvän mielen, yritämme sanoa jotain positiivista, ja -niin sympaattista kuin se onkin- pieleenhän se sitten yleensä menee. Olen siis saanut nyt kuulla muutaman kerran liikaa, ettei sillä ole enää mitään väliä, missä asun, koska nyt minä saan lapsen. Että nyt voin muuttaa ihan mihin tahansa tyhjiöön, koska tyhjiöön sitä kuitenkin vauvan myötä joutuu.

Suomessahan on todellakin jostain syystä tapana, että juuri niissä elämän käännekohdissa, kun tarvitsisimme enemmän yhteisön tukea kuin koskaan, me vetäydymme yhteisöstä ja käperrymme kotiin. Lisäksi vanhemmiksi sosiaalistuessamme ryhdymme suorittamaan uraa, lapsenhoitoa ja harrasteita hampaat irvessä ja puuskutamme sitten itku kurkussa mantraa ruuhkavuosista, jotka vievät ihmisestä kaikki mehut. Jos vapaa-aikaa jää, silloin suoritetaan lepäämistä ydinperheen kesken. Monilla muut sosiaaliset suhteet jäävät heikolle ylläpidolle, tauolle tai joskus lopullisestikin kokonaan pois omasta elämästä perhe-elämän astuessa kuvioihin.

Arvailen, että useimmissa kulttuureissa toimitaan täysin päinvastoin kuin meillä: Yhteisö tulee suurieleisesti tueksi ja avuksi lapsen saapuessa, ja perhe nähdään muutenkin laajempana kokonaisuutena kuin vain oma puoliso ja lapset. Läheisiä suhteita arvostetaan ja niille annetaan aikaa. Ihmiset ovat yhdessä, eikä mihinkään elämänvaiheeseen kuulu vetäytyminen ja eristäytyminen lähipiiristä. Meidän tapamme olla sosiaalisia perheissä ja niiden ympärillä tuskin on globaalisti edes kovin tavanomainen, eikä tämä kuvio oikein näytä sopivan meillekään: Suomalaiset ovat kauhean väsyneitä ja yksinäisiä perheiden sisälläkin. 

Ja nyt sitten minullekin viestitään, että minun tulisi hyvillä mielin poistaa läheiset ihmiset elämästäni, koska minusta tulee vanhempi. Pohdin, että jos nyt siis ei ole enää mitään väliä sillä, missä minä asun, tarkoittaako se sosiaalisessa mielessä, että 

a) vanhemmaksi tulemiseen kuuluu yleensäkin se, ettei ihminen tarvitse tai voi ylläpitää enää ydinperheen ulkopuolisia ihmissuhteita

vai 

b) nimenomaan puolisottoman ihmisen ihmissuhteet ovat erityisesti sellaisia, että ne voi elämäntilanteen muuttuessa heittää huoletta romukoppaan?

Minä tarvitsen ihmisiä, enkä voi mitenkään pärjätä yksin. Ajatus ystävien poistamisesta omasta elämästäni vauvan tulon vuoksi on minulle aivan käsittämätön. Ymmärrän kyllä, että lapsen kanssa voi olla aivan poikki, mutta poikki oleminen täysin yksin on todella vaarallista. Luulen, että tässä on nyt vähintäänkin yksi hyvin keskeinen seikka, jota tsemppaajat eivät ymmärrä: Parisuhteessa eläjän elämä on monella tavoin aika erilaista kuin sinkun. 

Muistan kyllä, kuinka avoliitossa eläessäni minullekin riitti sosiaalisuuden tankkaamiseksi kuulumisten vaihto puolison kanssa työpäivän jälkeen. Arkista jutustelua ei silloin hahmottanut mitenkään erityisesti sosiaalisena toimintana, mutta sitähän se oli. Kotona oli joku, jonka kanssa jutella, ja sillä oli valtavasti väliä. Yksin elävä joutuu sen sijaan tekemään jatkuvasti töitä, ettei olisi aivan koko aikaa yksin. Ne kohtaamiset kavereiden kanssa, jotka saattavat olla parisuhde- tai ydinperhekontekstissa eläville hauska piristys arkeen, ovat yksin eläville ne keskeisimmät ja aivan välttämättömät ihmiskontaktit. Niitä ilman ei kertakaikkiaan voi olla, enkä myöskään näe yhtäkään syytä, miksi pitäisi, tai miksi sellainen olisi kenellekään hyväksi.

Kerronpa esimerkiksi viime viikostani, joka oli sosiaalisen kanssakäymisen suhteen ehkä hieman keskivertoa vilkkaampi. Tapasin yhtä ystävää ulkona keskiviikkona ja toista perjantaina. Yhteensä suoraa sosiaalista kanssakäymistä oli noin kuusi tuntia. 162 tuntia viime viikon 168 tunnista olin siis yksin ihan omassa seurassani. Sellainen on yksin elävälle ihan tavallista. Olen huomannut selvästi sen, että oma hyvinvointini on paljolti riippuvainen yksinolon määrästä. Mitä enemmän olen omien ajatusteni kanssa sitä huonompi fiilis. Jo parina päivänä viikossa kaverin kanssa hengailu on tosi tärkeä asia, ja muutamakin yksin vietetty viikko saa ihan huomaamatta ajatukset muuttumaan synkiksi ja olon apaattiseksi. 

On nimittäin niin, että kun yksin elävä ihminen on yksin, hän on ihan oikeasti yksin. Puoliso ei ole tulossa töistä tai harrastuksista kotiin tai toisessa huoneessa pelaamassa tietokonepeliä. Luulen, että tällaista yksin olemista on vaikeaa hahmottaa, jos on elänyt pitkään parisuhteessa. Tällainen yksinäisyys tai yksin oleminen sisältää esimerkiksi sellaisen asian, ettei ole välttämättä ketään, kenelle kertoa, mitä päivän mittaan on tapahtunut. Valtavan suuri osa vuorovaikutuksestammehan on todella arkista: Mitä söit lounaaksi, oliko hauska lenkki, miten työpalaveri meni? Tällaisia asioita yksin elävä ei yleensä juttele kenenkään kanssa. Monelle muullekin itseni lisäksi on varmasti myös tuttua omien elämäntapahtumien kalibrointi suhteessa toisten oletettuihin kiireisiin: Kun tapahtuu jotain ikävää tai hauskaa, onko asia tarpeeksi merkittävä, jotta kehtaa soittaa kaverille, kun haluaisi puhua siitä jonkun kanssa? Yleensä ei kehtaa, sitä vain suree tai iloitsee kulloisenkin jutun itsekseen.

Me tiedämme sen, mitä tarkoittaa oikeasti, kun arkea ei ole jakamassa kukaan. Millaista on herätä yksin ja mennä nukkumaan yksin, tehdä kaikki päätökset yksin ja kestää se, ettei ole kenellekään ykkösprioriteetti. Se ei ole välttämättä mikään tragedia, monille yksin eläminen on aivan hyvä vaihtoehto. Jokaiselle meistä puolisottomuus on kuitenkin iso yksinäisyyden riskitekijä, koska niin monet arkiset asiat on tapana toteuttaa kulttuurissamme ainoastaan ydinperheiden sisällä. Sinkulla ei ole varaa pistää oman elämäntilanteensa vuoksi ystävyyssuhteitaan jäähylle, koska niiden vaihtoehto on totaalinen yksinäisyys. Ja myös sinkku tarvitsee elämäänsä sellaisia ihmissuhteita, jotka ovat pitkäaikaisia ja syvällisiä. Ystäviä ei voi korvata edes tilapäisesti pelkillä kepeillä hiekkalaatikkotuttavuuksilla, kun kotona ei ole kumppania.

Mietin siis, että kuinkahan moni tsemppaajista olisi itse lähtenyt hyvillä mielin synnyttämään ja elämään yksin (ja tässä kohdassa "yksin" ei tarkoita sitä parisuhdeyksikköä, jossa he elävät, vaan oikeasti ilman toista aikuista) satojen kilometrien päähän kaikesta itselleen tärkeästä? Olisiko ollut samantekevää jättää kaikki mullistavassa elämänvaiheessa taakseen ja poistua paikalta vauvasymbioosiin vailla ketään tuttuja ihmisiä? Onko sinkkustereotypianenäni yliherkistynyt, vai haistaako joku muukin tässä jotain hieman eltaantunutta? Ei kai vain nyt vahingossa tulla ajatelleeksi niin, että ydinperhekontekstiton ihminen on sellainen liikkuva palikka, joka voidaan vaivatta sijoittaa mihin tahansa? Että hän ei ole kiinni kenessäkään eikä missään, sillä vain ydinperheihmiset ovat toisilleen oikeasti tärkeitä, ja näin ollen kenellekään ei ole väliä sillä, missä sinkku lopultakin elelee, ei edes hänelle itsellensä.

Tiedäpä häntä. Sen nyt kuitenkin tiedän,  että lapsen saamisen jälkeenkään minulle ei tule olemaan yhdentekevää, näenkö minulle tärkeitä ihmisiä enää esimerkiksi kerran tai kaksi vuodessa vaikkapa viikoittaisten tai kuukausittaisten tapaamisten sijaan. Jos voisin asua lähempänä, jokainen pienikin kyläily tai yhdessä tehty vaunulenkki olisi minulle kultaakin kalliimpi ja aivan keskeinen tekijä oman hyvinvointini kannalta. Jos voisin, en luopuisi koskaan mahdollisuudesta ottaa ystäviä niin paljon osaksi arkeani kuin vain ikinä mahdollista. Yksinhuoltajavanhempi ei nimittäin voi jäädä yksin kotiin, enkä kyllä suosittelisi kotiin poteroitumista kenellekään muullekaan.

Miksi tämä tuntuu tältä?

Olen vähän tolaltani. En ole edes synnyttänyt tätä lasta vielä, ja minulla on yhä enenevässä määrin sellainen olo, että teen kaiken väärin. Olo on sitä vahvempi, mitä enemmän olen tekemisissä neuvolan ja perhevalmennusten kanssa. En ymmärrä, mikä on vialla. Tulin juuri kesken pois neuvolan fysioterapiaetävalmennuksesta, se oli aivan liikaa eilisen synnytysvalmennuksen päälle. Ahdistaa.

Pitäisi miettiä tauotta alapäänsä lihaksia ja jumpata niitä ikuisesti joka päivä koko loppuelämänsä, pitäisi jaksaa ja osata liikkua juuri oikealla tavalla ja oikea määrä ja muistaa jo miettiä lapsenkin tulevaa liikkumista (vähintään kolme tuntia päivässä), koska vanhempihan siitä on vastuussa. Synnytykseen pitää suhtautua rennosti, mutta ei missään tapauksessa liian rennosti, on opiskeltava ainakin muutama kirja ja erilaisia rentoutumistekniikoita ja panostettava siihen, että osaa aktiivisesti löytää armollisen ja hyväksyvän asenteen omaa kehoaan kohtaan vaikka sitten hampaat irvessä. Imetyksestä ei saa ajatella, että se lähtee sujumaan jos on sujuakseen, sillä silloin on jo valmiiksi antanut periksi. Ja tietenkään mistään ei lähtökohtaisesti tule mitään ilman puolisoa.

Jumppaa, supista, purista, heruta, hiero, venytä, tissitä, soseuta, kiintymyssuhteile, lue, laula, nesteytä, ravitse, leiki, sosiaalista, rentoudu, palaudu, älä stressaa, optimoi, tehosta, järjestä, ole läsnä ja hetkessä, juuri nyt, juuri tässä, hengitä!

Mitä tämä kaikki on? Eikö nyt saisi olla onnellinen? Eikö saisi olla vain? 

Tekee mieli kirkua: Jättääkää minut rauhaan! Jostain syystä se tunnelma, jota otan systeemistä vastaan on täysin ristiriidassa oman oloni kanssa. Minä olen hilpeä, iloinen ja hyvinvoiva, täynnä iloa, luottamusta ja odotusta tulevasta. Ja sitten tietenkin vähän jännittynyt ja peloissani ja mieli erityisen herkkänä. Ja koko ajan joku on kertomassa, että pieleen menee.

Hei ihan oikeasti: Tämän ei todellakaan ole pakko olla tällaista!

Pitäkää tunkkinne.