Syviä vesiä

Olen ollut juhannuksen jälkeen niin surullinen, etten ole tiennyt mitä kirjoittaisin. Vietin juhannuksena neljä päivää yksin kotona sairaana. Toisaalta olin vähän helpottunutkin siitä, että olin kipeä, koska mökkiä ei ole, enkä ole sellainen ihminen, jonka olisi helppo lähteä rientoihin yksin. Joillekin yksin baariin meneminen tai matkailu tuntuu olevan helppoa, minut sellainen saa vain tuntemaan oloni erityisen surkeaksi. Yksin olemisen paradoksi on, että mitä yksinäisemmäksi itsensä tuntee, sitä vaikeampaa on lopulta hakeutua muiden seuraan.

Löysin tällaisen vanhan artikkelin:

http://www.hs.fi/omaelama/artikkeli/Sinkku+liikkuu+lomalla+yksin/1135247083461

"Kun on tarpeeksi monta kertaa seisonut yksin juhlissa ja konsertin väliajalla, moni jää mieluummin kotiin katsomaan televisiota. Ihmisen pitää olla aika vahva, että pystyy lähtemään yksin."

Tuli taas kutsu nimijuhliin. Ajattelin jättää väliin. Kertoisinko ystävälle suoraan miksi en tule, vai valehtelisinko, että minulla on jotain muuta tekemistä?

Juhannus

Takana ihana reissu etelään. Vanhoja ystäviä, aurinkoa, hyvää ruokaa ja paljon iloa.

Juhannus muistuttaa taas yksin elämisen kurjimmasta puolesta: Kun kaikki muut viettävät perhejuhannusta, minä olen yksin kotona. Juhlapyhien kohdalla yksineläjän turvaverkko vuotaa kuin seula. Juhlapäivät, ja osin lomatkin, tuntuvat vuosi vuodelta vastenmielisemmiltä. Asenne ratkaisee, eikö? Millähän asenteella tästä nyt sitten löytäisi jotain positiivista? Annan itselleni luvan olla surullinen tänään.

Tänä vuonna sanoin suoraan juhannussuunnitelmien kysyjille, että minulla ei ole sellaisia, vaan olen luultavasti yksin kotona. Koska yksin olemiseen liittyy häpeää ja epäonnistumisen leima, en ole aina kehdannut myöntää asian todellista laitaa. Moni kysyjä näytti todella hätkähtävän suoraa vastaustani ja vaihtoi kiusaantuneena puheenaihetta. En ole kuitenkaan vihainen kenellekään. Ymmärrän, että en juuri nyt mahdu tähän anoppien ja vauvojen ja sukumökkien sekamelskaan. Ehkä muutaman vuoden päästä on taas toisin.

Typerä helluntai

Pettyneenä heilatarjonnan määrään ja laatuun suuntaan viikoksi välimerellisemmille apajille. Maiseman vaihdos on enemmän kuin tervetullut. Kun pääsee edes hetkeksi pois arkiympyröistä, asiat asettuvat taas oikeisiin mittasuhteisiinsa. Tällä viikolla kaksi ystävääni on saanut vauvan. Lupaan nostaa uusille pienille maljan siellä kaukana.

Pesänrakennuspuuhia

Jutta Urpilainen näkyi sanovan seitsemän uutisissa, että hän haluaa kiinnittää erityistä huomiota yksinelävien ihmisten mahdollisuuksiin pärjätä yhteiskunnassa. Kannatan ajatusta lämpimästi. Yksin oleminen on hirmuisen kallista.

Sain ihmeekseni pankilta myönteisen asuntolainapäätöksen. Säästöjä ei tällä vuokratasolla kerry, eikä niitä ole nyt sen enempää kuin silloin kaksi vuotta sitten, kun lainaa ei herunut. Jostain syystä ehdot olivat nyt kuitenkin hellittäneet sen verran, että voisin halutessani lakata heittämästä kuukausittain rahaa ikkunasta ja muuttaa ensimmäiseen oikeasti omaan kotiini. Siis sellaiseen, jossa saan itse päättää seinien värin (ei vaaleansininen) ja mäntypuupaneloinnin määrän (vähemmän on enemmän). Pidän ajatuksesta, mutta se myös pelottaa. Iso päätös yksin tehtäväksi, iso riski kannettavaksi yksin. Ja koska olen näköjään ikuisesti puolityhjän lasin ihminen, en voi olla räkäisiä gettoyksiöitä tiiraillessani miettimättä, että jos tässä olisi joku toinenkin, saataisiin yhdessä jo jotain ihan kivaa.

Nyt sitten pitää päättää: Lähdenkö ihanasta vuokrakodistani puistojen keskeltä kauas betonilähiöön, jotta minulla olisi jotain omaa sitten kun olen vanha?

Ensimmäinen moka

Ensimmäistä kertaa pyysin ystävää lopettamaan. Olin surullinen, enkä jaksanut kuunnella, kuinka raskasta on olla raskaana. Sanoista syyllisyyteen kesti kaksi ja puoli sekuntia. En halua olla se ihminen, jonka seurassa pitää varoa. Olen pahoillani ja tekisin mitä tahansa että saisin sanotun sanomattomaksi. Samalla kuitenkin huomaan, että kukaan iloisista odottajista ei ole tainnut muistaa kysyä pitkään aikaan mitä minulle kuuluu. Nyt jos koskaan tarvitsisin halauksen. Koiraparka.

Nettideittailun kirous (Nirson vanhanpiian tilitys)

Käyn nettideittiprofiilissani ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen ja huomaan, että minulle on muutama päivä aikaisemmin kirjoittanut mies, joka vaikuttaa todella mukavalta. Innostun taas. Jospa tätä sittenkin kannattaisi vielä kokeilla! Vaihdamme muutaman viestin. Mies kirjoittaa hyvin, vaikuttaa aktiiviselta ja kiinnostuneelta monista asioista ja hänelläkin on koira. Haluan treffeille! Tämä vaikuttaa hyvältä!

Sitten eteen tulee tuttu ongelma: Mies on niin aikataulutettu ja ehdoton omien menojensa kanssa, että tapaaminen onnistuu ainoastaan jos suostun liittymään osaksi hänen arkirutiinejaan. Mies haluaa, että matkustan toiselle puolelle kaupunkia hänen kanssaan koiralenkille. Omaa koiraani en voi ottaa mukaan, koska hänen koiransa ei tule toimeen muiden kanssa.  Ehdotan tapaamista puolivälissä. Mies suostuu vastahakoisesti ja ilmoittaa sitten lenkkireitin, jota voimme kulkea ehdottamassani paikassa. Tänään on kylmä ja sataa vettä, mutta kahville meno ei käy, koska hänen koiransa tarvitsee liikuntaa. Kolmen yrityksen jälkeen päätän jättää projektin sikseen. Tällaisia ilmeisesti ovat ne "koiraihmiset".

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun näin tapahtuu. Minä haluan treffeille kivaan paikkaan, ja haluan, että myös minun tarpeeni, mielenkiinnon kohteeni ja aikatauluni otetaan huomioon. En halua juosta töistä kotiin juoksuttamaan omaa koiraani ja juosta sitten toiselle puolelle kaupunkia juoksuttamaan jonkun muun koiraa. Ensimmäinen tapaaminen voi mieluusti tapahtua ilman yhtäkään eläintä (tai lasta, vrt. edellinen nettitreffiyritys). Haluan tutustua rauhassa, en joutua heti ensimmäisillä treffeillä osaksi jonkun toisen tylsiä arkirutiineja. Jos menen tapaamaan uutta ihmistä, voin järjestää omaan kalenteriini pari tuntia aikaa siihen, että tutustun häneen. Edellytän tätä myös mieheltä.

Mietin deittiprofiilini sulkemista lopullisesti, mutta päätän sitten, että käyn siellä taas seuraavan kerran neljän kuukauden kuluttua. Eihän sitä koskaan tiedä ja aina on toivoa ja sehän tapahtuu muuten kuulemma aina kun sitä vähiten odottaa.

Minä en löydä miestä, mutta eipä näytä olevan helppoa sinkkumiehilläkään naisenhaku:

http://www.helsinginuutiset.fi/artikkeli/62577-tutkija-yha-useampi-sinkkumies-ei-loyda-koskaan-naista

(Luola)miehille ei näemmä parisuhdemarkkinoilla enää riitä menestyksen takeeksi säännöllinen työ ja kyky huolehtia itsestään ja perheestään. Perheestä huolehtiminen tarkoittaa ilmeisesti tässä yhteydessä sitä, että ostaa koskenkorvan sijasta palkkarahoillaan perheelle ruokaa ja pystyy suojelemaan naistaan ja lapsiaan jääkarhuilta? Ja itsestä huolehtiminen sitä, että pesee hampaansa? Mikä on, kun ei kelpaa? Koulutetut naiset eivät nykyään kai edellytä mieheltä suojelua tai elatusta. Naiset edellyttävät miehiltä esimerkiksi normaaleja käytöstapoja, toisen huomioonottamista, alkeellista yleissivistystä ja keskustelutaitoa.

Tänään tuntuu oikein mukavalta, että parisängyn toinen puoli on tyhjä. Onneksi useimmat miehet eivät ole kuten Laasanen.

Kommentteja kaipailen kovasti, kirjoitathan jos ajattelit jotain. Tyhjiössä on tylsä kirjoittaa.

Kyllä ne kannattaisi nuorena tehdä

Vanhempani ovat erityisen lapsirakkaita ihmisiä ja jo aika iäkkäitä. Kysyin äidiltäni taannoin varovasti, miltä hänestä ja isästä tuntuu se, että kaikilla heidän sisaruksillaan on lapsenlapsia ja heillä ei.  Äiti sanoi, että minä en ole heille mitään velkaa, eikä heillä ole mitään oikeutta odottaa minun täyttävän heidän unelmiaan. Itkuhan siitä sitten tuli. Olen onnekas.

Tiedän, että monilla on rankempaa tämän kanssa. Kummallisia kysymyksiä ja ikäviä tilanteita sattuu minulle lähinnä työyhteisössä, mutta suku on jättänyt rauhaan. Minkälaisia kokemuksia teillä on?

Tämä on aihe, josta haluan kirjoittaa pidemmästi vielä myöhemmin, heti kun ulkona ei ole noin satumaisen kaunista. Metsä kutsuu.