Itsellinen äitiys: Entä jos puolison puuttuminen surettaa?

Toinen itsellinen odottaja sanoi minulle jotain tärkeää, joka jäi mietityttämään. Hän totesi, että joskus tuntuu siltä, ettei itsellinen äiti tai odottaja saisi olla surullinen siitä, ettei hänellä ole puolisoa. Että pitäisi ikään kuin olla reippaana sellaisessa "Ja tässähän ei mitään miehiä tarvita!" -moodissa koko ajan. En ollut ajatellut koko asiaa tuolta kannalta, mutta tämä on mielestäni ihan kauhean tärkeä pointti. 

Onko se siis vertaisporukoissa jopa vähän tabu, jos itsellinen äiti tai odottaja tuntee surua siitä, ettei normatiivisesti perheytyminen onnistunut? Tunteekohan moni salaa syyllisyyttä surustaan, ja pelkää välittävänsä lapselleen sellaisen tunteen, että oma perhe on jotenkin vaillinainen tai siinä on jotain vikaa?

Minulla ei oikeastaan ole tähän mitään kovin viisasta sanottavaa, mutta mielestäni tästä olisi tärkeää puhua. Omalta osaltani voin sanoa, etten enää (tai ainakaan juuri tällä hetkellä) sure puolison puuttumista, mutta uskon, että siihen on vaikuttanut muutamakin asia:

- Minulla ei koskaan ole ollut erityisen hyvää parisuhdetta.

- Olen ollut sinkkuna todella pitkään.

- Työstin tätä asiaa ennen hoitojen aloittamista suunnilleen kahdeksan vuotta.

- Kävin tarpeeksi paljon tarpeeksi hirveillä treffeillä.

- Olen saanut ihanaa vertais- ja ammattitukea.

Mietityttää, jättääkö moni itsellinen lähtemättä hoitoihin siksi, että ei koe ratkaisseensa surua puolison puuttumisesta riittävän hyvin. En minäkään vielä ollut sitä ensimmäiseen inseminaatiooni mennessäni ratkaissut. Hoitojen aloittaminen oli minulle oikeastaan välttämätöntä, jotta pystyin alkaa vihdoin hahmottamaan omaa perhettäni sen näköisenä, kuin miltä se nyt kaikessa hienoudessaan näyttää. Se, ettei meidän perheessämme ole isää, tulee tietenkin monella tavalla käsittelyyn jatkossa. Ja minäkin haluan pitää huolta siitä, ettei meidän perheemme lähtötarina ole lapsen näkökulmasta surullinen vaan iloinen ja upea. Niin kuin se onkin.

Surullisia vuosia on takana paljon. Onneksi uskalsin sitten surun rinnalla lopulta ryhtyä toimimaan. Mutta pitäisiköhän tästä puhua enemmän? On aika hurjaa, jos itselliset jäävät tämän surun kanssa yksin vain siksi, että aihe on vähän tabu.

Pieniä hämennyksiä

Hienosti sujuneeseen raskauteen tuli pieni särö komplikaatioden muodossa, ja vietin muutaman päivän hyvässä hoidossa sairaalassa. Kaikki on nyt kai osapuilleen ihan hyvin, ja kotiuduin juuri sopivasti osallistuakseni hämmentävään etäperhevalmennukseen. (Luulen, että kaikki aiheeseen liittyvä tuntuu nyt enemmän tai vähemmän hämmentävältä, kun edes raskaana oleminen on niin käsittämättömän epätodellista, saatika että osaisin omaksua itselleni minkäänlaista vanhemman identiteettiä.) Opin valmennuksessa muun muassa seuraavaa:

- Imettäminen on maailman tärkein asia, ja se todellakin onnistuu, tai sitten se pistetään onnistumaan.

- Imettämiseen liittyy noin maisteriopintojen verran erilaisia tietoja ja taitoja, ja sen voi todellakin tehdä erittäin väärin. Vauvan nenän asennosta lähtien jokaiseen imetystilanteeseen liittyy noin kahdeksankymmentä erilaista muuttujaa, jotka tulee huomioida poikkeuksetta vuorokaudenajasta ja omasta väsymystilasta riippumatta. (HS: Suomalaiset vanhemmat ovat maailman seitsemänneksi uupuneimpia) 

- Imettäminen ei onnistu ilman puolisoa tai tukihenkilöä. Tukihenkilön tehtävä on kiertää imettäjää ympäri ja varmistaa, että hän ja vauva ovat oikeassa asennossa. Puolison rooli imetyksessä on olla "pesän suojelija".

Kysäisin, että kun olen täällä nyt ihan itsekseni pesäni kanssa ilman minkäänlaista suojelua, niin minkälaisia niksejä imetyshommiin mahtaisi olla tällaiselle yksin odottavalle ihmiselle. Minulle vastattiin, että imetysaikaan on syytä hakea tukea perhepalveluiden kotityöstä. Taas piti vähän hämmentyä. Otan mielelläni kaiken avun vastaan, mutta onko todella niin, että yhteiskunnan resurssit riittävät siihen, että jokaiselle yh-mammalle tarjotaan veronmaksajien tuella imetysapuri kotiin? Ja onko ihan varmaa nyt, ettei lapsen ruokkimisesta voi mitenkään selvitä muuten?

Seuraavana päivänä ylimääräisellä neuvolakäynnillä sain hämmentyä taas vähän lisää. Harmittelin hoitajalle, että laskut vauvan sydänäänissä sairaalajakson aikana aiheuttavat nyt huolta ja stressiä. Hoitaja tuumasi, että olen huolissani siksi, että minulla ei ole puolisoa. En saanut ihan heti kiinni siitä, miten nämä asiat liittyvät toisiinsa, joten tämä iäkkäämpi terveydenhoitaja tarkensi, että koska en elä puolison kanssa, olen hermostuneempi, sillä mietin asioita yksin. Tulkitsen tästä ainakin seuraavat taustaoletukset:

- Vain puolisoton on huolissaan lapsensa sydänäänistä, tai hän on ainakin puolisollista merkittävästi enemmän huolissaan niistä.

- Puoliso osaa, voi ja haluaa aina rauhoittaa raskaana olevan kumppaninsa.

- Ihmiset ovat kaksin automaattisesti rauhallisempia kuin yksin, eivätkä esim. mahdollisesti koskaan lietso toisiaan vielä kahta kauheampaan paniikkiin.

- Parisuhteetta elävällä ei ole ketään, jonka kanssa jakaa huoliaan, hän on yksin.

- Parisuhde on aina automaattisesti ja poikkeuksetta voimavara ja hyvä asia, ja ilman parisuhdetta eläminen huono ja kuormittava asia.

Ihan jännä sosiaalinen koe tämä raskaushomma. Onneksi tämä ei sattunut kohdalleni nuorempana, olisin saattanut ottaa monia asioita vähän turhankin vakavasti.

Lapsettomien lauantai 2021

Äitiyspakkaus on lojunut nurkassa viikon. Kurkkasin sisään, mutta en tohtinut penkoa tarkemmin. Ystävä tuli tänään käymään ja halusi tutkia sisällön. Katselin vähän varovasti vierestä. Oli helpompi ihailla pikkuisia vaatteita jonkun toisen käsissä. Kaikki oli ihanaa, mutta minusta tuntuu vieläkin, että pakkaus on jollekin toiselle, ei minulle.

Alkuviikosta istuin sokerirasituskokeen vuoksi pari tuntia labran aulassa muiden pystymahaisten kanssa tutkituttamassa mahdollista raskausdiabetestä. Luin kännykällä ajankulukseni juuri ilmestynyttä Simpukan vihkosta lopullisesti lapsettomille ja niiskutin. Tajusin, että tilanne on aivan absurdi, minä samaistun vahvasti edelleen lopullisesti lapsettomiin, vaikka ympärillä ihan siinä vieressä olisi toisia samanlaisia mahojensa kanssa, ja minun pitäisi nyt kuulua heihin.

Pari Maailma mustavalkoisen kuvaa puhutteli tänään erityisesti lapsettomien lauantain tunnelmissa.

Ulkopuolisuuden kokemus ei katoa ihan heti. Minulle nimenomaan ulkopuolisuuden kokemus on ollut lapsettomuudessa äärimmäisen vaikea ja yksinäisyyttä tuottava asia. Erityisesti tuo jälkimmäinen porkkanasosesarjakuva itkettää ja naurattaa, niin hyvin se onnistuu kuvaamaan sitä, miltä tuntuu, kun KAIKKI muut ympärillä saavat lapsen, ja siirtyvät johonkin toiseen maailmaan, johon ei itsellä ole pääsyä. Tästä teemasta Maailma mustavalkoinen tarjoaa lisää upeita kuvia, mutta en halua nyt riistää taiteilijaa tässä, vaan suosittelen lämpimästi tutustumaan hänen töihinsä ihan alkulähteillä, jos eivät vielä ole tuttuja.

Aion itsekin hankkia käsiini sarjakuvista tehdyn kirjan ensi tilassa. En oikein edes tajua, miten en ole vielä lukenut tätä, nämä ovat mielettömän hienoja. Vinkkinä niille, jotka lukevat blogia vielä tänään lauantaina 8.5. (ja mahtaisiko toimia vielä huomenna sunnuntainakin?), että kirjan saa nyt ilmaiseksi liittymällä Simpukkaan.

Raskaana yksin

vau.fi Odotus -mobiiliapp

Kieltämättä hieronta kelpaisi. Te muut yksin elävät, koska olette viimeksi saaneet hieronnan tai edes halanneet toista ihmistä? Minuun on viimeksi koskettu kai viime syksynä kampaajalla, jos lääkärikäyntejä ei lasketa. 

Välillä nämä parisuhdeoletukset naurattavat, ja välillä sitten itkettävät. En oikein tiedä, kumpaako tällä kertaa. Aika monet vinkit ja tsempit odottajille ihan neuvolaa myöten on suunnattu ainoastaan ihmisille, jotka ovat parisuhteessa. Mukavaa varmaan kuitenkin edes se, että nykyään sentään puhutaan usein puolisosta, eikä automaattisesti aina miehestä naisen odotuskumppanina.

Onko olemassa jokin mobiiliapplikaatio, sivusto tai yhtään mitään niille, jotka odottavat yksin? Vinkkaisiko joku, mistä me saamme oksitosiinibuustimme, kun kukaan ei koskaan silitä, hiero eikä halaa? Kuinka me selviämme imetyksestä, kun perhevalmennuksessa painotetaan vahvasti puolison roolia imetyksen tukena? Kuka kertoisi meille, kuinka yövalvomisten kanssa pärjätään, kun kaikki ohjaus ja neuvonta lähtee aina siitä, että kotona on kaksi aikuista?

Jossain on varmasti olemassa joku, joka voisi halata edes ihan vähän ja kertoa, että kyllä yksinkin voi selvitä.

Kuka sen isä on?

Lapsettomien yhdistys Simpukalla on käynnissä Helminauha-hanke, joka tarjoaa tietoa ja tukea lahjasoluperheille. Olen osallistunut hankkeen toimintaan, ja se on ollut minulle todella tärkeää. On korvaamatonta tavata muita samassa tilanteessa olevia ja saada myös ammattilaisten tukea. Kunpa tällaista olisi ollut jo silloin, kun jäin ajatusteni kanssa vuosiksi jumiin pohtimaan, voinko yrittää vanhemmaksi yksin vai en. Te itsellistä vanhemmuutta nyt pohtivat, älkää te jääkö enää yksin, tukea on tarjolla!

Hankkeen luennoilla on puhuttu turvallisesta avoimuudesta. Se on sitä, että jokainen saa itse määritellä rajat sille, kuinka paljon, kenelle ja koska haluaa oman perheensä tarinaa avata. Kenelläkään ei ole velvollisuutta vastata koska tahansa kenen tahansa kysymyksiin. On muistettava myös, että syntymän tarina on ensisijaisesti lapsen tarina, ei vanhemman. Vaikka vanhemmasta tuntuisikin luontevalta olla lapsen syntymän taustoista täysin avoin, lapselle pitää varata oikeus päättää itse, kenen kanssa hän haluaa asiaa käsitellä.

Olin pohtinut avoimuutta etukäteen aika paljon. Lähipiirille kertomisen ennakoin olevan ongelmatonta, ja sitä se olikin. Sitten tein veikkauksen, joka osui oikeaan: Veikkasin, että ensimmäinen höntti töräyttelijä tulisi olemaan sympaattinen, joskin hieman rajaton ja tahditon naapurini, joka saattaa yleensäkin päästää suustaan vähän mitä sattuu. Arvasin, että tajuttuaan raskauteni hän tulee välittömästi kysymään, kuka lapsen isä on. Ja niinhän siinä sitten kävikin.

En siis edes pyrkinyt piilottamaan nauruani, kun isyyskysymys nousi tässä eräänä aamuna ennen kello seitsemää yhtäkkiä keskusteluun rappukäytävässä. Tilanne oli uskomattoman riemukkaan stereotyyppisen tahditon, ja minä aivan puoliunessa ja vailla itsehillintää. Naapuri kysyi silmät uteliaisuudesta hehkuen:

- Oletko raskaana? No onneksi olkoon, mutta kuka sen isä oikein on? Onko se se kaveri?

"Sillä kaverilla" naapuri viittasi ainoaan luonani korona-aikana vierailleeseen ystävääni, toiseen yksineläjään, joka sattuu olemaan sukupuoleltaan mies. Naapuri oli jo aiemmin selvittänyt suhteemme laadun, ja tiesi kyllä, että olemme vain ystäviä. No, kyllähän sitä toki voi ystävienkin kesken lapsia saada, ja nyt hän selkeästi koki, että hänen on saatava tietää, kuka tämän lapsen on siittänyt. Siinäpä sitten seisoin tukka pystyssä ja silmät ristissä hihitellen ja mietin, että mikä olisi itselleni turvallista avoimuutta juuri nyt, kello 6.45 torstaiaamuna tässä kaikuvassa rappukäytävässä. 

Käytännössähän naapuri siis seisoi nyt siinä kanssani napitusten kysyen, kenen kanssa olen harrastanut seksiä. Mitä siihen sitten kuuluu sanoa? Olisikohan ollut sopivaa kysyä samaa häneltä vastavuoroisuuden hengessä? En kyllä yhtään halunnut tietää. Toisaalta pohdin, että en ole koskaan nähnyt häntä kenenkään miehen kanssa, mutta tiedän, että hänellä on aikuinen lapsi. Voisinko myös minä kysyä häneltä, kuka hänen lapsensa isä on? Ja sitten toisaalta osa minusta halusi myös antaa puheenaihetta seuraavaan hallituksen kokoukseen ja vastata: 

- Ei muuten hajuakaan! Olisikohan se se yksi Joni vai Jani vai mikä se oli siellä baarin vessassa silloin syksyllä, tai sitten se saattaa olla se tyyppi jonka luota heräsin yksi sunnuntaiaamu jostain Lohjalta, en edes muista, miten päädyin sinne...

Toljotin naapuriani edelleen hölmösti virnistellen ja yritin nopeasti hahmotella päässäni teoriaa siitä, mitä ihmiset yleensä ajattelevat naisista, jotka ovat raskaana, mutta joilla ei ole parisuhdetta. Pikku hiljaa mieleen hiipi ärsyttävä ajatus siitä, että joku saattaa ajatella minun lapseni olevan vahinko.

Kaikesta valmistautumisesta huolimatta en siis ollut kuitenkaan valmis tähän tilanteeseen, enkä tiennyt mitä olisin sanonut. Olisi varmaankin pitänyt kieltäytyä tylysti vastaamasta mitään, koska asia ei kertakaikkiaan kuulu naapurille. Tai olisin kai myös voinut kääntää kysymyksen jotenkin tähän tapaan: 

- Huomaan, että sinulle tulee sellainen olo, että haluaisit tietää, kuka tämän lapsen isä on. Sepä mielenkiintoista. Miksiköhän se olisi sinulle tärkeä tieto?

Olen kuitenkin liian kiltti ja kohtelias ja päädyin lopulta itseni kerättyäni jonkinlaiseen kompromissivastaukseen, joka meni suunnilleen näin:

- Ei ole mitään isää, olen itsellinen.

Lisäkysymyksiä ei tullut, mikä oli minulle siinä kohdin riittävän hyvä lopputulos. En usko, että naapuri tietää, mitä "itsellinen" tarkoittaa, mutta ainakin vastaus sulki hänen suunsa. Hän varmaankin ajatteli, että kun en kerran avaa asiaa ymmärrettäväksi, on parempi olla kysymättä lisää. Ihan hyvä niin. 

Minulle jäi kuitenkin sellainen olo, että minun rajani oli ylitetty vähän samoin, kuin jos naapuri olisi tullut koskemaan vatsaani. Tämä asia on minun yksityisaluettani. Kyse ei ole siitä, että häpeäisin tapaani tulla vanhemmaksi millään tavalla. On vain niin, että minun lapsettomuussuruni ja hedelmöityshoitoni eivät kuulu kaikille. Minun lapseni alkutarina on hänen omansa, ei uteliaiden korppikotkien riepoteltavaksi tarkoitettu.

En edelleenkään tämän kokemuksen jälkeen tiedä, mitä pitäisi sanoa seuraavalla kerralla vastaavassa tilanteessa. Näitä tilanteitahan nimittäin on edessä todennäköisesti koko loppuelämän ajan. Jotakuta tulee aina kiinnostamaan se, kuka minun lapseni isä on, ja kaikille se ei kertakaikkiaan kuulu. Toivottavasti saan joka tapauksessa itse olla jatkossakin se, jolta vastausta tivataan, ja lapseni jätetään rauhaan näiltä kysymyksiltä.

Ulkopuolisuudesta

Raskaus on edennyt yli puolenvälin, ja olen kertonut siitä nyt kai suunnilleen kaikille, jotka elämääni jollain tavalla kuuluvat. Työpaikalla itsellisyyteni ei ole tuntunut relevantilta keskustelunaiheelta, mutta kaikki yksityiselämäni ihmiset kyllä tietävät mistä on kysymys. 

"Käytetään sanoja itsellinen, lahjasolu ja lahjoittaja. Lapsella ei ole isää. Aina saa kysyä, jos jokin asia tähän liittyen mietityttää. Tähän ei liity mitään sellaista, mistä ei saisi puhua", olen valistanut sukulaisia ja ystäviä uudestaan ja uudestaan. Ikivanhaa ja hämmentynyttä mummoa ja muutamaa yksittäistä hönttiä kommenttia lukuunottamatta olen saanut osakseni positiivista suhtautumista, ja ihmiset ovat olleet puolestani hyvin onnellisia. Se on ihanaa. Tiedän, ettei kaikilla ole näin avaria ihmisiä ympärillään. 

Tsädäm! Hedelmöitysklinikalle valon nopeudella, kello tikittää!

Olen myös hyvin onnellinen siitä, ettei kukaan ole kutsunut minua raskauden aikana vielä rohkeaksi. Väkisin harteille puettu supersankarin viitta ahdistaa. En pidä siitä, että minulle halutaan rakentaa ulkopuolelta jonkinlainen normatiivisuuden kehyksiin sopiva poikkeuslokero. En ole sen rohkeampi kuin kukaan muukaan, enkä halua enkä tarvitse tällaisia määrittelyjä ulkopuolelta. Olen ainoastaan valinnut elämässäni niistä vaihtoehdoista, jotka ovat olleet minulle mahdollisia, ja tullut äärimmäisen rankan ja pitkän työstämisen jälkeen sellaiseen pisteeseen, jossa näen tämän tulevaisuuden paitsi mahdollisena myös positiivisena. En koe enää välttämättä menettäväni mitään, mutta en ole yhtään sen rohkeampi kuin joku, joka vaikkapa sattuu menettämään puolisonsa tai sairastumaan vakavasti. Tämä päätös on minun kohdallani tullut luopumisen ja surun kautta, minä en valinnut sitä, että asiat menivät näin. Elämä on sellaista, että kaikkea ei voi aina valita itse. Itsellistä vanhempaa rohkeaksi kutsuva haluaa tietenkin sanoa jotain ystävällistä, ja sitä pitää ilman muuta arvostaa. Samalla hän kuitenkin kai myös vähän ajattelee, että itsellisen elämä on jotenkin pelottavaa, jotain sellaista, jota vain harva voi kestää tai sietää. Rohkeuslokerossa itsellisellä on sillä tavalla yksinäistä, ettei sinne tee mieli asettua edes kauniiden sanojen saattelemana. 

Jos tässä yhteiskunnassa johonkin tarvitaan rohkeutta, niin varmaankin siihen, että elää täällä puolisottomana ja lapsettomana. Perheettömiä nimittäin todellakin marginalisoidaan, ja minun tämän hetkinen tilanteenihan nimenomaan on enemmänkin edes askel siihen normin suuntaan. Vaikka kaikki eivät itsellistä äitiyttä hyväksykään, olen kuitenkin tavallaan heti ymmärrettävämpi yksilö, kun sentään omista lähtökohdistani edes pyrin lähemmäs sitä, mitä ihmisen tulisi olla. Äiti sentään kuitenkin, vaikka ei kenenkään puoliso.

Olen jo huomannut, että minuun suhtaudutaan eri tavalla nyt, kun olen raskaana. Veikkaanpa, että efekti olisi vielä paljon dramaattisempi, jos emme eläisi pandemia-aikaa, ja tulisi liikuttua enemmän ihmisten parissa. Esimerkiksi monet asiat, joita teen normaalistikin, kuten siivoaminen, tulkitaan nyt pesimiseksi. Mietin itsekin, onko normaalia hankkia impulssiostoksena seitsemän lasista maustepurkkia ja kokoelma erilaisia säilytysrasioita, vai johtuiko ostokseni raskaushormoneista. Haluanko siivota lipaston laatikoita koska on tylsää, vai koska jokin alkukantainen viettireaktio pakottaa minua? Entä jos tilaan ruoan kotiinkuljetuksen vahingossa väärälle päivälle, johtuiko se nyt sitten tällä kertaa niistä myyttisistä raskausaivoista?

Tietyt kaverit, joille olen muutenkin kelvannut vain parillisena, ovat nyt aktivoituneet iloisen uutisen jälkeen taas kyläkutsuineen. Olen helpommin käsitettävä ja omaan palettiin sopiva olento silloin, kun minulla on joku, oli se sitten näköjään puoliso tai lapsi. Halutaan kuulla, miten ultra meni ja joko potkii, vaikka ei ole oikeastaan vuosiin tätä ennen haluttu kuulla yhtään mitään. Jakamisen vaatiminen rikkoo juuri nyt minun rajani. Minä valitsen itse ne ihmiset, jotka tässä elämänvaiheessa rinnallani kulkevat. Ne ovat niitä ihmisiä, joille olen kelvannut myös miehettömänä ja lapsettomana ihan yhtä lailla. Tiedän, että äidiksi tuleminen voisi olla hieno mahdollisuus lähentyä uudelleen perhekuplaan kadonneiden kaverien kanssa, mutta kun takana on kymmenen vuoden mittainen ulossulkeminen, ultraäänikuva pääsylippuna takaisin piireihin ei oikein lämmitä.

Mieli ei myöskään ainakaan vielä halaja sosiaalisen median vauvaryhmiin. En ole vielä edes täysin varma siitä, miksi ne tuntuvat niin perinpohjin vastenmielisiltä. Osaksi kyse voi olla siitä, että pidän raskauden ja vanhemmuuden ympärillä hössöttämistä ylipäänsäkin aika rasittavana. En halua feediini masukuvia, ja olen kiinnostunut vauvojen tavaroista enimmäkseen vain sen verran kuin on välttämätöntä. Arvailen, että minä vain olen tällainen. En osaa onnellisuudestani huolimatta omaksua hössöttävän raskaana olevan naisen roolia. Eivät varmasti monet muutkaan, mutta sitä maailmaa kuvittelen olevan someryhmissä tarjolla yllin kyllin. Minua ei siis ainakaan ihan vielä tulla näkemään "Elokuiset 2021" -ryhmissä. Samalla kuitenkin tiedostan, että tämän tyyppiset ryhmät saattaisivat hyvinkin olla paras mahdollinen tapa löytää vertaistukea ja hienoja uusia ihmisiä elämäänsä. Sitä en haluaisi jättää väliin.

Ryhmien houkuttelemattomuus johtuu oman nahkean mielenlaatuni lisäksi aivan varmasti paljolti myös kokemastani ostrakistmista. Ostrakismi on uusi lempparitermini, jonka opin tänä keväänä lukiessani Niina Junttilan kirjaa Kaiken keskellä yksin. Ostrakismi on henkisen väkivallan muoto, jossa ihminen suljetaan ulos yhteisöstä. Ostrakismi voi olla tahallista tai tahatonta, mutta se on kohteelleen aina vaarallista. Ulossuljettu yksilö kärsii niin paljon, että kärsimys voidaan osoittaa aivokuvissa aivojen kipualueilla. 

Meidän kulttuurimme ostrakisoi helposti perheettömät. Ei pidetä välttämättä edes kummallisena sitä, että perheetön ihminen viettää esimerkiksi lomansa ja joulunsa yksin. Kaikenlainen läheisyys ja välittäminen nähdään pääasiassa ydinperheiden sisällä tapahtuviksi toiminnoiksi, eikä perheetön istu toisten kuvioihin välttämättä oikein mitenkään. Perheettömät itsekin tuntevat helposti olevansa ylimääräisiä, eivätkä osaa ottaa luonteva roolia osana vaikkapa perheellisten sisarustensa elämää. Ja kuitenkin meistä jokaisella on sisäsyntyinen tärkeydessään hengittämiseen verrattava perustarve olla osana yhteisöä, saada huolehtia ja tulla rakastetuiksi ja huomioiduiksi. Olla edes joskus jollekin se, jonka seuraa halutaan ja kaivataan.

Huomaan, etten pysty naksauttamaan aivojani nyt raskauden onnistuttua pikaisesti sellaiseen asentoon, että ulkopuolisuuden tunne yhtäkkiä lakkaisi, ja kokisin kuuluvani tai haluavani kuulua yhtäkkiä niihin ryhmiin, jota olen katsellut ulkopuolelta viimeiset kymmenen vuotta. Teen rajusti identiteettityötä ja olen hämmentynyt. Minusta on tulossa jotain sellaista, mitä en ole koskaan ollut, joku sellainen, jota en vielä tunne. Sen ei tarvitse tarkoittaa automaattisesti yhtään mitään. Voin itse valita ne ryhmät, joissa minulla on oikeasti hyvä olla, ja haluan tehdä sen valinnan huolella. Itsellisesti vanhemmaksi tuleminen antaa minulle hyvän mahdollisuuden pohtia sitä, mikä sopii minulle ja meidän perheellemme ja mikä ei. Valmiisiin epämukaviin muotteihin humpsahtaminen on ehkä helpompaa välttää, kun kaikki on jo alusta saakka tapahtunut vähän erikoisella tavalla.

Singlismistä

Bella DePaulo on tutkinut singlismiä, eli parisuhteetta elävien stigmatisointia, marginalisointia ja syrjintää Amerikassa. Syrjintä on todellista, ja tutkimuksissa on jopa todettu, että naimisissa olevat ihmiset saavat todennäköisemmin tarvitsemansa elinsiirteen kuin naimattomat. Heidän elämänsä katsotaan olevan arvokkaampaa, koska heillä on joku, joka on osoittanut institutionaalisesti rakastavansa heitä. Myös avioeronneet saavat elinsiirteen todennäköisemmin kuin ihmiset, jotka eivät ole koskaan olleet naimisissa. Melko hurjaa, eikö? Useimmiten singlismi on tietenkin paljon hienovaraisempaa ja pienimuotoisempaa, mutta pahimmillaan parisuhdestatuksesta johtuva syrjintä voi todella asettaa ihmiset jopa hengenvaaraan.

Entäpä meillä Suomessa? Aiheeseen liittyen vuonna 2018 HS:ssä julkaistu juttu on jäänyt lujasti mieleen. Se kertoo Satusta, jonka hedelmöityshoidot julkisella puolella lopetettiin, kun hänen miehensä ei halunnut enää jatkaa parisuhdetta. Hedelmöityshoitojahan on suostuttu antamaan julkisessa terveydenhuollossa ei-heteroparisuhteessa oleville vasta reilun vuoden verran, vaikka järjestely oli virallisestikin todettu syrjiväksi jo vuosia aiemmin. Järkyttävintä Satun tilanteessa oli se, että miehen lähtö tarkoitti hänen kohdallaan myös sitä, ettei mahdollisesti jopa leikkaushoitoa vaativaa endometrioosia suostuttu enää hoitamaan julkisessa terveydenhuollossa. Naisella ei siis ollut edes oikeutta saada hedelmällisyytensä säilyttämiseksi tarvitsemaansa välttämätöntä hoitoa, koska hänellä ei ollut miestä. Miehettömän naisen sairauden voi jättää hoitamatta. Ja tästä on vain muutama vuosi aikaa. Kuulostaako 2000-luvun Suomelta?

Minulla on henkilökohtaista kokemusta samasta ilmiöstä keväältä 2019, jolloin julkinen terveydenhuolto yritti kieltäytyä poistamasta kohdustani hedelmöittymistä haittaavaa polyyppiä siksi, ettei minulla ollut parisuhdetta. Olisin helposti voinut valehdella parisuhdeasiasta, miestä ei kai vaadita tulemaan mukaan polyyppioperaatioon, mutta en halunnut periaatteesta tehdä niin. Halusin testata, kävisikö epäilyni toteen, ja kävihän se: "Voit hoitaa asian yksityisellä, emme hoida itsellisten naisten hedelmöityshoitoja", kuului vastaus. Ei auttanut selittää, ettei polyypin poisto ole hedelmöityshoitoa vaan hedelmällisyyden hoitoa. Minulle ilmoitettiin, ettei hedelmällisyyteni ole julkisen puolen murhe, ellen ole parisuhteessa miehen kanssa. 

Jouduin riitelemään, ja tämän riidan voitin. Polyyppi nipsaistiin pois Husin toimipisteessä ja sen jälkeen siirryin kiltisti yksityiselle puolelle siitettäväksi ja jonottelemaan Husin vasta-auenneeseen loputtomaan lahjasolujonoon. Vaikka itsellisten naisten hedelmöityshoitoja ei oltukaan tuolloin vielä aloitettu julkisella puolella, ei voi mitenkään olla mahdollista, että minun pitäisi tuoda vastaanotolle mies näytille, ennen kuin minulla on lupa olla hedelmällinen. Rohkenenpa muuten epäillä, että yhdeltäkään mieheltä olisi koskaan yritetty evätä oikeutta tukkeutuneiden siemenjohdinten avaamiseen siksi, että hänellä ei ole vakituista naiskumppania elämässään.

Viimeisin kokemukseni rakenteellisesta singlismistä on sekin julkisen terveydenhuollon puolelta: Neuvolan terveydenhoitaja suositteli hiljattain, että jättäisin perhevalmennuksen ensimmäisen kerran väliin, koska minulla ei ole miestä. Perhevalmennus on järjestetty eri puolilla maata eri tavoin, ja Helsingissä se sisältää kaksi tapaamista, joista ensimmäinen käsittelee vanhemmaksi tuloa ja toinen synnytystä. Terveydenhoitaja kertoi, että ensimmäinen kerta on tarkoitettu parisuhteessa eläville, joten en todennäköisesti saisi siitä mitään irti. Ehdotin, että valmennuksen voisi järjestää siten, että sopisi kaikille, mutta se on kuulemma liian vaikeaa. "On hyvin harvinaista, että nainen saa lapsen yksin. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin heteropariskuntia", sanoi terveydenhoitaja. Siksipä esimerkiksi nukkumisesta puhuttaessa perhevalmennuksessa otettaisiin huomioon ainoastaan sellainen tilanne, jossa taloudessa on kaksi aikuista jakamassa nukutusvuoroja. Tämä aiheuttaisi todennäköisesti melkoista pakokauhua ja pelkoa yksin odottavissa: Eikö tästä voi siis mitenkään selvitäkään yksin?

Olimme hoitajan kanssa samaa mieltä siitä, että pariton tuntisi olonsa tilaisuudessa varmasti hyvin ulkopuoliseksi, mutta siitä olimme mitä suurimmassa määrin eri mieltä, ettäkö olisi mahdotonta tai edes millään tavalla vaikeaa suunnitella valmennukset niin, että ne sopisivat kaikille odottajille. Yksin itsellisesti lapsen saava nainen on kai vielä melko harvinainen, mutta yksin odottavia naisia on kyllä aivan varmasti ollut aina. Myös me maksamme veroja ja kaikki neuvolan palvelut kuuluvat meille aivan yhtä lailla. On todella huolestuttavaa, jos Helsingin kokoisessa kaupungissakin julkisen terveydenhuollon asenne on se, että palvelut suunnataan ainoastaan enemmistöille, ja muiden tulee vetäytyä ja ymmärtää, etteivät ole avun ja tuen arvoisia. Monissa kaupungeissa yksin odottaville järjestetään omia valmennuksia, mutta Helsingissä se ei kuulemma ole mahdollista, koska keneltäkään ei voida kysyä, onko hänellä kumppani vai ei. Samaisen terveydenhoitajan ensimmäinen kysymys vastaanotolla oli, onko minulla kumppani vai ei. Aivan hyvin hän sen näytti voivan kysyä ja minä sen myös aivan sujuvasti ja vaikeuksitta kerroin. Vaihdoin hoitajaa tämän käynnin jälkeen.

Tänään singlismi on kuitenkin ollut ajatuksissa erityisesti tämän vuoksi:

(HS 24.3.2021)

Että mitenkä oli? 

En ota kantaa liikkumisrajoitusten tarpeellisuuteen. En kokisi itse millään tavalla ongelmalliseksi sitoutua niihin, koska käytännössä noudatan niitä jo. Mutta voiko todella olla niin, että ihmisten liikkumista voidaan rajoittaa eri tavoin sen mukaan, ovatko he parisuhteessa vai eivät? Voiko tämä todella olla laillinen peruste? On tietenkin aivan selvää, ettei liikkuvien parisuhdetilannetta voi mitenkään valvoa (tai kuten ystävä kommentoi: "polyamoria tulee lisääntymään"), mutta enpä olisi tätä sentään uskonut näkeväni. Ystäväni ei siis voisi edes teoriassa matkustaa toisesta kaupunginosasta puolta tuntia luokseni ulkoilemaan yhdessä, mutta poikaystävä voisi. Miten voidaan laillisesti perustella se, että parisuhde on niin paljon välttämättömämpi ja tärkeämpi ihmissuhde kuin jokin muu? 

Miksi ei voitaisi ajatella toisinpäin: Ehkäpä yksin eläville sinkuille voitaisiin antaa suuremmat oikeudet liikkua, koska heillä ei todennäköisemmin ole arjessaan sellaisia suojaavia tekijöitä, joita parisuhteen mukana usein tulee. Yksinelävät saattavat kärsiä jo valmiiksi esimerkiksi masennukselle ja ahdistukselle altistavasta oksitosiinivajeesta, joten miksipä emme tukisi nimenomaan erityisesti heidän oikeuttaan pitää kiinni tärkeistä ihmissuhteistaan poikkeusaikana?

Eipä taitaisi tulla kenellekään mieleenkään.