"Tavallinen mies ei kelpaa naisille" on naisvihaa ja sinkkuvihaa, ja sen hokeminen pitää lopettaa!

"Tavallinen mies ei enää kelpaa naisille" on yksi aikamme väsyttävimpiä ja vaarallisimpia heterosinkkuihin liittyviä jankutuksia. Tätä (nais)sinkkuja halventavaa ja väheksyvää ja äärimmäistä naisvihaa ruokkivaa soopaa en soisi ainakaan yhdenkään naisen päästävän suustaan tai kynästään. Tällainen puhe ruokkii sairasta incel-porukkaa yhä äärimmäisempiin viharikoksiin naisia kohtaan. Ihmisiä on kuollut siksi, että joidenkin höyrypäiden viha löytää ulospääsynsä tämän narratiivin kautta. Sen mukaan miehellä on oikeus naiseen ja seksiin, ja jos on sillä rintamalla hiljaista, on syytä vihata naisia ja oikeus kostaa, kun ei enää perusmieheksi identifioituva kelpaa. Monet ei-väkivaltaisetkin miehet ajautuvat katkeriin aatoksiin, kun tätä klikkivaletta tuutataan ulos joka mediasta. Lopettakaa! Koko väite on älytön.

Monet ihmiset eivät toiveistaan huolimatta päädy parisuhteeseen, ja niin on ollut aina. Useimmat meistä saavat joskus pakit. Voi myös ihan hyvin olla, että miesten ja naisten toiveet parisuhteesta ja seksistä ovat viime vuosikymmeninä kiihtyvästi eriytyneet. Kaikessa konkreettisuudessaan jo tilastot kotitöiden jakautumisesta kertovat miksi moni elämässään menestyvä ja pärjäävä nainen ei välttämättä koe tarpeelliseksi olla parisuhteessa. Toisaalta miehetkin etsivät erilaisia ominaisuuksia naiskumppaneiltaan kuin vaikkapa 30 vuotta sitten. Ajat muuttuvat. Asiasta on olemassa ihan järkevääkin tutkimusta, ja homma on äärettömän paljon hienosyisempi ja monimutkaisempi, kuin että yksi sukupuoli hylkää nirsouttaan toisen ja tuomitsee tämän elämään puutteessa ja kurjuudessa. Ehkäpä ihmiset vain oikeasti haluavat elää oman näköistään elämää, eikä pariutumista enää koeta välttämättömyydeksi.

On aivan käsittämätön ajatus, että kenenkään pitäisi olla parisuhteessa toisen kanssa, jos se ei tunnu hyvältä. Seksi ja parisuhde eivät ole perusoikeuksia meistä kenellekään, ja ihminen, nainenkin, saa oikeasti haluta ihmissuhteiltaan niitä asioita, joita haluaa. Me emme ole kukaan toisillemme tällä saralla mitään velkaa, vaan olemme jokainen vastuussa ainoastaan itsellemme siitä, millaiseksi elämämme pyrimme järjestämään. Jos poteroituu bunkkeriin narisemaan, kuinka toisen sukupuolen edustajat ovat ihan tyhmäpyllyjä, kun eivät minulle anna, saa kyllä ihan varmasti viettää siellä loppuelämänsä katkerana ja yksin. Sen ajan voisi käyttää johonkin hauskempaankin.

On silkkaa tarkoitushakuista valhetta, että kaikki naiset löytävät halutessaan kumppanin. Eivät löydä. Mutta mitäpä tekevät naiset, jotka elävät selibaatissa ja/tai vailla parisuhdetta vastoin toiveitaan? Syyttävätkö he raivokkaasti miehiä ja suunnittelevat massamurhia? Eivät suinkaan, he sättivät tilanteestaan itseään, kuten kilttien misogynistisen kulttuurin kasvattien kuuluukin. Esimerkiksi The Guardianin artikkelissa kerrotaan femcel-naisista, jotka kokevat olevansa liian rumia kelvatakseen miehille ja ovat siitä surullisia. Siispä: Jos nainen ei kelpaa miehelle, vika on naisessa. Jos mies ei kelpaa naiselle, vika on naisessa.

Amerikkalainen sinkkuaktivisti Shani Silver  ruotii 4.10.2021 julkaisemassaan podcastissa sitä, miksi sinkun kutsuminen nirsoksi on väkivaltainen teko, jolla on vaikutuksia mielenterveyteen ja hyvinvointiin. Nirsoussyytöksiä kuulevat erityisesti yli 30-vuotiaat naiset, joiden loukkaaminen tällä tavoin naamioidaan usein hyvää tarkoittavaksi neuvomiseksi. Nirsoksi kutsuminen on kuitenkin sama, kuin kutsuisi toista epähaluttavaksi, epärakastettavaksi, epäviehättäväksi, tai sanoisi, että hänellä on ikävä persoonallisuus, tai että hän on liian vanha tai muulla tavalla viallinen. Sellaista ei tarvitse kuunnella mykkänä, vaan on oikeus puolustaa itseään. Kenenkään ei tarvitse hyväksyä vihjailua siitä, ettei ole toivomansa suhteen arvoinen tai että ansaitsee huonompaa kuin muut ihmiset.

Silver neuvoo:

Kun sinua kutsutaan nirsoksi

- Palauta kysymys: Miksi sanot noin? Mitä tarkoitat tuolla? Millainen minun pitäisi mielestäsi olla? Oletko sinä suhteessa siis nyt siksi, ettet ollut nirso?

- Esitä toivomus: Kunpa näkisit minut yhtä arvokkaana kuin minä näen itseni. Silloin et sanoisi, että minun tulisi haluta vähemmän.

- Pyydä ratkaisua: Vaikutat tietävän mikä ongelmani on, joten voisitko saman tien ratkaista tilanteen, ja kertoa mistä löydän kumppanini?

- Totea tilanne: Totta hitossa olen nirso, en halua päätyä siihen tilanteeseen, jossa ne ihmiset ovat, jotka eivät olleet.

Silveriltä ilmestyy kirja näistä aiheista ensi viikolla, pitänee tutustua.

Ennustan, että Ensitreffit alttarilla tulee jäämään ohjelmaformaattina pian unholaan, ja parinkymmenen vuoden kuluttua emme enää voi käsittää, mikä hinku ihmisillä on ollut päästä vaikka väkisin naimisiin sen sijaan, että he tekisivät itse elämästään upean. Ennustan myös optimistisesti, että parisuhde menettää merkitystään elämän ainoana tai automaattisesti tärkeimpänä ihmissuhteena, ja urbaanit ihmiset osaavat muodostaa läheisiä verkostoja myös muuten kuin yhden romanttisen kumppanin ja oman ydinperheen kanssa.

Ennustan myös, että jos incel-porukkaa hännystelevä sukupuolipuhe ei pian katoa klikkimedian otsikoista, meillä on edessä karmivan naisvihamielisiä aikoja ja entistäkin enemmän niitä, jotka eivät löydä haluamaansa parisuhdetta.

Keskusteluja tyttäreni kanssa

Lauletaan laulukirjasta:

Prinsessa Ruusu linnassa on pahan noidan pauloissa. Voi prinsessa-poloa!

Ruusunen nukkuu vuossadan, vaan onneksi prinssi uljas avun tuo, avun tuo, avun tuo!

Tiedäthän, Pieni, että vain saduissa asiat ovat niin kurjasti, että prinsessaa ei voi pelastaa kuin prinssi. Oikeasti se prinsessa voisi kyllä keksiä itsekin keinon päästä sieltä noidan pauloista pois. Tai ensin sen tietenkin kannattaisi soittaa äidille, koska äitihän auttaa aina. Sitten se voisi kyllä yrittää ratkaista tilanteen ihan itsekin. Onhan se tietysti tosi kivasti tehty, että prinssi auttaa, mutta ei sitä kannata jäädä sadaksi vuodeksi odottelemaan, menee koko elämä hukkaan. Se prinsessa voisi vaikka kavuta ikkunasta pihalle ja sanoa sille noidalle, että pidä kuule tunkkisi, minä en tänne jää homehtumaan, kun maailma on tuolla ulkona ja seikkailut odottavat.

Mitäs siihen sanot?

Minun lapsellani ei ole isää

Tiedän, että jotkut lahjasolulla lapsen saaneet puhuvat solun lahjoittaneesta ihmisestä lapselle nimellä isä tai äiti. Myös termit biologinen isä tai äiti ovat joillain käytössä. Oma mutuni on, että useimmilla on käytössä kuitenkin sana lahjoittaja tai luovuttaja. Niin myös minulla, ja kerron nyt miksi.

Meidän perheessämme tulee väistämättä käsittelyyn sellainen tosiasia, että lapsella ei ole isää. Minulla on velvollisuus kertoa lapselle tämän asian taustoista mahdollisimman avoimesti ja lapsella on oikeus kysyä ja tuntea asiaan liittyen mitä tahansa. Myös mahdolliset surun ja vihan tunteet ovat sallittuja. Pitkittäistutkimuksissa on kuitenkin todettu, että lahjasolulla alkunsa saaneet lapset voivat yhtä hyvin kuin muutkin lapset, kunhan heidän taustastaan puhutaan avoimesti ja rehellisesti. Lapset eivät keskimäärin ole kovinkaan kiinnostuneita lahjoittajasta eivätkä koe tätä vanhemmakseen. Mahdolliset geneettiset puolisisarukset kiinnostavat monia enemmän.

Vanhemmuus on sosiaalinen konstruktio, ei biologiaa. Siinä on kyse kiintymyssuhteesta, joka on täysin keskeinen ihmisen kehitykselle vauvasta hyvinvoivaksi aikuiseksi. Vanhempi on se, joka hoivaa, ruokkii ja on läsnä lasta varten hänen arjessaan. Se, josta omaan mieleen muodostuu turvan edustaja. Vaikka geenit ovatkin tärkeä ja kiinnostava asia, niillä on lopultakin hyvin vähän tekemistä vanhemmuuden kanssa. Solujen lahjoittaja ei ole lapsen vanhempi, eikä hänen tule kutsua itseään syntyneen lapsen isäksi tai äidiksi, ellei siitä ole erityisesti yhdessä sovittu lapsen ja hänen perheensä kanssa.

Ajattelen, että yksi ihmiselämän suurimmista mahdollisista traumoista on tulla oman vanhempansa hylkäämäksi. Jos lahjasolulapselle puhutaan poissaolevasta isästä tai äidistä, on vaara, että hänelle kehittyy jonkinlainen erikoinen pseudokiintymyssuhdetrauma tilanteessa, jossa sellaisen kehittyminen ei olisi ollenkaan välttämätöntä. Lapselle muodostuu kuva poissaolevasta tärkeästä ihmisestä, joka puuttuu hänen elämästään, ja hän saattaa alkaa kaivata tätä isää tai äitiä ja toivoa voivansa saada tämän elämäänsä. Kun usein lahjoittajasta tietenkin puhutaan vielä kiitolliseen ja ihannoivaan sävyyn, hän saattaa glorifioitua lapsen mielessä jonkinlaiseksi upeaksi myyttiseksi hahmoksi, joka ehkä joskus astuu hänen elämäänsä.

Olen aivan loputtoman kiitollinen sille ihmiselle, joka lahjoitti siittiönsä, jotta minun lapseni sai syntyä. Toivon joskus voivani tavata hänet, ja jos lapseni haluaa häntä etsiä, olen hänen tukenaan ja apunaan tarvittaessa. Olen kuitenkin päättänyt, että kun kerron lapselle hänen syntymänsä tarinaa, en tule sanomaan, että lahjoittaja oli hyvä, kiltti tai ihana ihminen, koska sitä minä en tiedä. Sanon mielummin näin: Hän on ollut mies, joka on halunnut auttaa. Hän on tehnyt hyvin ystävällisen teon, ja olen siitä hänelle todella kiitollinen. Onhan nimittäin myös aivan mahdollista, ettei lahjoittaja olekaan mukava mies, tai että hän ei edes halua tavata lastani. Miltähän lapsesta mahtaisi tuntua, jos hän on koko ikänsä kasvanut kuunnellen hehkutusta tästä upeasta tyypistä, joka ei sitten haluakaan edes tavata? Parempi pitäytyä faktoissa.

Tiedän, että asiasta on erilaisia mielipiteitä, mutta minä ajattelen näin: Jos puhuisin lapselle lahjoittajasta hänen isänään, valitsisin sen tien, joka on minulle helpoin, mutta en sitä, joka on lapselle paras. Arkipuheessa isä-sanan välttäminen voi vaatia vähän keskittymistä ennen kuin siihen tottuu. Ajattelen kuitenkin niin, että teen lapselle palveluksen, kun en luo perheeseemme mielikuvitushahmoa, jota ei oikeasti ole olemassakaan. Minun lapsellani ei ole isää, ja se tuntuu minusta välillä surulliselta, mutta se suru on minun suruni, eikä lapseni. Kun asia käsitellään rehellisesti ja avoimesti, lahjasolulapsi tulee voimaan hyvin ja kasvamaan onnellisena.

Instagramissa tanskalainen Emma kertoo donorchild-tilillään siitä, millaista on olla lahjasolulapsi.

Flashbackejä ja triggereitä

Työkaveri ottaa minua hihasta kiinni ja vetää minut käytävältä huoneeseeni. Hän huikkaa mukaan toisenkin työkaverin ja istuttaa meidät alas.

- Voi hemmetin hemmetti, mä olen taas raskaana! hän julistaa dramaattisesti epätoivoa äänessään. 

- Ei pitänyt vielä, vuoden päästä vasta, mutta näin tässä nyt kävi että pikkukakkonen on tulossa ensi keväänä. En perhana jaksaisi nyt ihan vielä sitä vauvarumbaa taas uudestaan!

Sydän hakkaa. Kädet hikoavat. Posket nykivät ja reisissä kihelmöi. Näkyyköhän ulospäin, että olen aivan vähällä purskahtaa itkuun? Seuraava asiakas on tulossa tunnin päästä, nyt ei saa hajota. Saan onniteltua. Lasken jalkapohjat lattiaan, maadoitan itseni työtuoliin, hengitän syvään, lasken  kymmeneen. Näkeekö minusta, että olen hajoamassa ihan juuri? Osaanko nyt olla? Etten vain pahoittaisi kenenkään mieltä. Etten nolaisi itseäni.

Jutellaan vaunuista. Tuli annettua juuri edelliset kiertoon, manaa työkaveri, uudet on hankittava. Minä osaan keskustella uskomattoman paljon lastenvaunuista, vaikkei minulla ole lasta. Se johtuu siitä, että olen käynyt lukemattoman määrän tällaisia keskusteluja viimeisten vuosien aikana. Kymmenen vuotta sitten olin kiinnostunut ja innoissani, halusin oppia vaunuista ja vauvoista, raskaudesta ja synnytyksestä, koska joskushan se kaikki olisi minullakin edessä. Nyt olen yksin jossain kohtaa epämääräistä hedelmöityshoitojonoa ja biologinen kelloni takoo ohimoitani aamusta iltaan joka ikinen päivä. En nuku, ja ahdistaa koko ajan. Bugaboot, sanon. Niitä kaikki nyt himoitsevat.

Parinkymmenen minuutin päästä työhuoneeni on edelleen vallattu. Pahoittelen ja poistun vessaan. Se on virhe, sillä purskahdan heti itkuun saatuani vessakopin oven kiinni. On rauhoituttava nopeasti, muuten punaiset laikut paistavat silmäkulmissa loppupäivän. Pakotan itseni lopettamaan ja varmistan ettei kukaan ole tulossa sisään. Huuhtelen kasvot kylmällä vedellä.

Monta vuotta myöhemmin istun kotona nukkuva vauva sylissä ja selaan Facebookia. Tuttavapariskunta ilmoittaa raskaudesta. Ovat käyneet valokuvaajalla ottamassa kauniit raskauskuvat, täynnä onnea ja iloista jännitystä kumpikin. Ikää on jo melkein neljäkymmentä ja vapaaehtoinen lapsettomuus oli vaihtunut lapsitoiveeksi nopeasti ja yllättäen. Raskaus alkoi kertayrittämällä.

Ja taas: Sydän hakkaa. Kädet hikoavat. Posket nykivät ja reisissä kihelmöi. Piilotan postauksen ja suljen läppärin. Kyyneleet valuvat valtoimenaan. Katson vauvaa ja lasken jalkapohjat tukevasti maahan. Hengitän syvään. Lasken kymmeneen. Vauva on tässä, kaikkihan kävi hyvin, ei enää tarvitse surra. En tiedä miksi reagoin näin, mutta kaikki tapahtuu sekunneissa ja täysin kontrolloimattomasti. Koko lapsettomuuden kipu täyttää taas kropan ja ahdistus hyökyy yli. Se on ohi nyt, toistelen itselleni, mutta keho ei kuuntele mieltä, ei usko vielä, että selvisin pinnalle. Että kaikki on nyt hyvin.

Miksi yksinhuoltajuus hävettää?

Kirjoitan nyt ehkä hieman kärkevämmin kuin minulla on tapana, koska en ehdi muokata. Pieni availee jo ääntään sitterissä, ja tämä kirjoitushetki on ohi hyvin pian. Saa kommentoida samaan malliin!

Kyse on yksinhuoltajuudesta. 

Olen seurannut todella hämmentyneenä itsellisten äitien porukoissa välillä päätään nostavaa identiteettikeskustelua. Jengi pohtii aivan tosissaan, että olemmeko me itselliset vanhemmat yksinhuoltajia. En ymmärrä tätä pohdintaa lainkaan. Jos ihminen on lapsensa ainoa huoltaja, silloin hän on yksinhuoltaja. Termi on juridinen. Minä olen siis ilman epäilystäkään yksinhuoltaja, koska ei minun lapsellani ole ketään toista huoltajaa. Moni tuntuu kuitenkin inhoavan yh-sanaa syvästi ja kieltäytyvän tästä identiteetistä jyrkästi. "Sellainen en ainakaan ole, on keksittävä jokin muu sana!" 

Mitä me oikein ajattelemme yksinhuoltajista? Millaisia ominaisuuksia heihin liitämme? Mikä yksinhuoltajissa on niin kauheaa ja väärää ja noloa? Ahdistaako ajatus siitä, että joku saattaa luulla puolison jättäneen? Että joku pitää vastuuttomana lisääntyjänä, joka ei osannut huolehtia ehkäisystä? Vai mikä? En kykene ymmärtämään tippaakaan, miksi yksin lastaan huoltavaa ihmistä ei saisi kutsua yksinhuoltajaksi. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä tuntemattomat minusta ajattelevat, enkä varmasti aio antaa joillekin satunnaisille törpöille valtaa määritellä minua perhemuotoni perusteella.

Ei lasta voi tehdä yksin, jos hävettää olla sitten hänen ainoa huoltajansa. Huoltajuusasiaan tulee törmäämään joka paikassa, koska lapsen asioita hoidettaessa on tiedettävä, ketkä kaikki hänestä vastaavat. Yksinhuoltajuus ja itsellisyys eivät ole toisensa poissulkevia asioita, vaan jälkimmäinen on ensimmäisen alaluokka. Toivoisin, että voisimme olla ylpeitä lapsiemme huoltajia kaikki riippumatta siitä, millaisissa komboissa lapsista huolehdimme.

Minä en ainakaan suostu häpeämään. Olen yksinhuoltaja ja ylpeä siitä!

Keitä meidän perheeseemme kuuluu?

Löysin jo odotusaikana ihanan vauvakirjan, joka sopii monenlaisille perheille. Hannamari Ruohosen kirjassa otetaan hienosti huomioon se, että on muunkinlaisia perheitä, kun niitä, joissa vanhemmuutta hoitavat biologinen äiti ja isä yhdessä. (Itse asiassa on muuten aivan älytöntä, kuinka suuri osa vauvakirjoista edelleen tekee sen oletuksen, että kaikkien perhe on täysin normatiivinen, kun pelkästään yh-perheitäkin taitaa olla Suomessa melkein neljäsosa kaikista.)

Olen aina pitänyt vauvakirjoja vähän imelinä, mutta kun alkoi näyttää siltä, että tulen kuin tulenkin yksin vanhemmaksi, eräs monille yksinhuoltajille tuttu morbidi ajatus sai minut lopulta päättämään, että jonkinlainen kirja on tehtävä. Se ajatus kuuluu näin: "Entä jos minulle tapahtuu jotain?" Lapsella on oikeus muistoihin omasta lapsuudestaan silloinkin, jos vanhempaa ei enää ole. Kuulostaa vähän kauhealta, ja näyttää vielä kauheammalta näin kirjoitettuna, mutta olen aika varma, etten ole ainoa itsellinen vanhempi tai yksinhuoltaja, joka on käynyt näitä ajatuksia päässään läpi. Lapsen pitää saada oma tarinansa kävi mitä kävi. Tuumasta toimeen siis.

Alkulehdille olen kirjoittanut vauvan syntymän tarinan. Että äiti toivoi sinua kovasti, ja koska mies, jota emme tunne, oli ystävällisesti lahjoittanut omia solujaan, sinä saatoit alkaa kasvaa äidin mahassa. Olen kirjannut ylös raskaudenaikaisia lempinimiä ja kirjoitellut millaista maailmassa oli silloin kun häntä vielä odotettiin. Teippasin sivulle loppuraskaudessa hänelle löytämäni neliapilan. Olen kansioinut kuvia tietokoneelle ja aion tilata printtejä ihanimmista ja hauskimmista ja liimata niitä kirjaan. Asiaan on siis vihkiydytty huolella, ja yritän askartelurajoitteineni tehdä kirjasta lapselle mahdollisimman kivan.

Kirjassa on kuitenkin yksi aukeama, jota olen tuijotellut hieman huolestuneena. Aukeamalla on iso puu, jossa on paljon lehtiä ja omenoita, ja se kuvaa vauvalle tärkeiden ihmisten joukkoa. Jokaiseen lehteen tai omenaan pitäisi kirjoittaa vauvalle tärkeän ihmisen nimi. Keksin helposti joitakin selvästi kirjaan kuuluvia: mummo, vaari ja ystävä, jonka epävirallisesti nimesin kummisedäksi. Lisäksi muutaman ystävän voisi hyvin lisätä vielä, mutta me asumme nyt eri puolilla maata, enkä tiedä, kuinka suuri rooli heillä voi edes teoriassa olla lapsen elämässä, jos jäämme jumiin tänne periferiaan.

Minun ydinperheeni, vauva, minä ja koira, on oikein hyvä ja hieno perheyksikkö, mutta muuten piirini ovat valitettavasti hirveän paljon pienemmät kuin toivoisin niiden olevan, ja nyt olen huolissani, että siirrän tämän yksinäisyyden tragedian lapselleni. Toivoisin, että ympärillämme olisi sellainen ihana tv-sarjoista tuttu laajennettu ystäväperhe, jossa kyläillään ja kokkaillaan yhdessä, ja arki-iltoina keräännytään television tai teekupin ääreen vaihtamaan kuulumisia. Siitä ollaan kyllä valitettavasti hyvin kaukana. Vietämme aikamme pääosin kahdestaan.

Vauva on onneksi loistava alibi lähteä tutustumaan uusiin ihmisiin. Kaikenlaisia lapsen ympärille rakennettuja ryhmiä löytyy pienessäkin kaupungissa jumpasta ja muskarista kokkikerhoon ja yh-ryhmään. Menen mukaan kaikkeen, mihin vain suinkin jaksan. (Täällä pikkukaupungissa on kuitenkin ilmeisesti niin, että on hankittava auto päästäkseen käytännössä yhtään mihinkään, mikä ärsyttää suunnattomasti!)

Tämän päivän sosiaalisen verkoston pohdinnat aktivoituivat alkujaan luettuani HS:stä Laura Tauriaisen esseen Huono ystävyydessä?  (Essee on valitettavasti luettavissa vain tilaajille.) Tekstissä Tauriainen pohtii, miksi ystävyyksien säilyttäminen tai uusien ystävien saaminen on niin vaikeaa vanhemmaksi tulemisen jälkeen. Luin jutun mielenkiinnolla, koska olen pääasiassa joutunut havainnoimaan tätä ilmiötä sieltä aidan toiselta puolelta perheellistyvien ystävien kadotessa yksi toisensa jälkeen jonnekin.  Nyt olenkin sitten yhtäkkiä itse aloitteleva yh-äiti, joka tekee hartiavoimin töitä laajentaakseen omaa sosiaalista piiriään uudessa kaupungissa. 

Mahtaako ydinperheiden vanhemmilla olla tarvettakaan uusille ystäville? Päädymmekö me yh:t pyörimään vain keskenämme? Sekin kyllä sopii, rakentaisin mielelläni ympärillemme ystäväperheen ihmisistä, jotka kykenevät kurkottelemaan ydinperhekontekstin ulkopuolellekin.

Tauriaisen tekstissä haastateltu sosiaalipsykologi Vaula Helin kertoo, että yh-vanhemmat ja ensimmäisen lapsensa saaneet ovat halukkaita liittämään ystäviä osaksi perhettään, mutta parisuhteessa elävät ja useamman lapsen vanhemmat eivät niinkään. Ilmeisesti ensimmäisen lapsensa parisuhteessa saavatkin luopuvat tästä ystäväperheajatuksesta pian ja käpertyvät vain ydinperheen pariin. Yh:t sen sijaan jatkavat edelleen sitkeästi verkostojen hakemista tai ainakin toivomista, jos jaksaminen ei enää aktiiviseen verkostoitumiseen riitäkään. Yksinäisyys on nimittäin aivan pohjattoman uuvuttava tila, ja perheen pyörittäminen yksin on kokopäivätyö jo sekin.

Ydinperhepettymys on osaltani käsitelty, olen onnellinen tilanteestani. Kammoan silti viikonloppuja minäkin. Ja oikeastaan kaikkia niitä päiviä, kun kalenterissa ei ole mitään. Kulutan aikaa vaunulenkeillä, katselen tv-sarjoja ja soittelen ja viestin ystäville siellä kaukana. Useampana päivänä viikossa on joku kerho, neuvola tai muu vastaava meno, kodinhoitaja piipahtaa välillä hetkeksi, että pääsen suihkuun tai nukkumaan, tai saan siivottua. Tunnen olevani yksinäinen lähes koko ajan ja taistelen kaikilla voimillani muuttaakseni tilanteen.

Esseen lopuksi Tauriainen vapauttaa itsensä asiantuntijan avulla vähäisten ystävien syyllisyydestä: Vähäisestä verkostosta ei kannata olla pahoillaan, jos tuntee olevansa tilanteeseensa tyytyväinen. Uuden kumppanin ja lisälasten myötä kirjoittajan ystävät vain ovat jääneet ja elämä pyörii ydinperheen ympärillä. Kuulostaa ihan järkevältä: Jos joku toimii itselle, miksi kantaa siitä syyllisyyttä? Jos ympärilleen kaipaa ainoastaan oman ydinperheensä, olkoon sitten niin. 

Ystävien katoaminen "perheenperustamisiässä" ei selvästikään kuitenkaan ole vain yksilökysymys, vaan syvällä kulttuurissamme. Meillä on tapana tyytyä hyvinkin pieniin sosiaalisiin kuvioihin suunnilleen kolmekymppisinä. Perheytyvät poteroituvat, perheettömät jäävät rannalle, ja tutkimuksissa suomalaiset raportoivat valtavasti yksinäisyyden kokemuksia. Miksi me emme osaa olla toistemme kanssa ydinperhekontekstin yli?

Yksinhuoltajuus ei kai ole se perhemuotojen mansikkakakku, mutta tavallaan koen olevani tässä asiassa onnekas: Minä en jää jumiin yksinäiseen ydinperhevankilaan, koska se ei ole minulle mahdollista. On pakko löytää sellainen verkosto, joka kannattelee, ja jossa saa itse olla osana kannattelemassa muita. Se voi olla pelastus jossain myöhemmässä vaiheessa elämää, kun ei ole rakentanut koko tukiverkostoaan yhden kortin varaan.

Pikkuinen, lupaan tehdä parhaani, että saadaan kirjoitettua sinun kirjasi lehtiin ja omenoihin mahdollisimman monta nimeä!

Ensimmäinen kuukausi itsellisenä äitinä

Pelottavinta, mitä olen koskaan tehnyt, oli tulla yksin kotiin sairaalasta vastasyntyneen vauvan kanssa. Vauvalla oli ongelmia syömisessä, ja minä istuin yöt valveilla pumppaamassa, syöttämässä, steriloimassa ja hyssyttämässä. Väsymys itketti, hormonit itkettivät, yksinäisyys itketti. Vauva huusi ja huutaa edelleen niin paljon, että häntä voi virallisesti nimittää koliikkivauvaksi.

Vauvan syöminen on parantunut, ja olen hakenut ja saanut apua kaikista mahdollisista paikoista, mm. perhetyöstä, kotityöstä ja ensi- ja turvakodeilta, imetyspolilta, neuvolasta ja vyöhyketerapeutilta. Tiedän, että itsellisten on yleensä vielä keskimääräistä vaikeampaa turvautua apuun, koska "itsepä olen itseni tähän tilanteeseen laittanut". Minua ei hävetä yhtään. Ajattelen ennemminkin niin päin, että nythän olen osallistunut synnytystalkoisiin, totta kai minulle kuuluu kaikki se yhteiskunnan apu ja tuki, joka kaikille muillekin kuuluu. Ei ole kenenkään etu, jos vanhempi hajoaa täysin.

Meillä on siis juuri nyt pääasiassa ihan kauhean rankkaa, ja sitten välillä ihania hetkiä. En voi kuvitella elämääni ilman Pientä enää mitenkään. Tämä on vain vaihe, tämä tulee helpottamaan kyllä, ja me kuulumme yhteen. Tästä selvitään.

Sitten heti kun aivosumu hellittää, aion tutustua seuraaviin asioihin:

Alonement-podcast

Bloom with Janelle -podcastin jakso 29.8, jossa haastatellaan itsellistä äitiä

Upouusi kirja, jonka tilasin.

Vinkiksi teille, jotka pohditte itsellistä vanhemmuutta: Helminauhan sivuilla on 23.9. saakka katsottavissa tallenne luennosta, jolla psykologi, psykoterapeutti Terhi Vihko puhuu aiheesta.